26. toukokuuta 2020

Ravintolatason ruokaa vahingossa



Minä jos kuka olen hieman kaavoihini kangistunut ja tykkään, että kaikki on aina samalla tavalla. Olen oppinut tietyn tavan tehdä ruokaa ja siinä pysytään. Rakastan kokeilla itselleni toki kaikkea uutta, koska tykkään melkein kaikesta. Muu perhe onkin sitten asia erikseen ja se usein on vaikutteena siihen mitä teen. No nyt löytyi kaikkien uusi suosikki ja ihan vahingossa.

Olen aikaisemmin jo kertonut, että on mieheni innokas metsämies. Joten riistaa on pakkaset täynnä ja ennen kaikkea hirvenlihaa. Olen aina laittanut sen pataan, veden sekaan ja tehnyt siitä palapaisti-tyyppistä kastiketta, koska kaikki ovat siitä tykänneet. Mutta noin kolme paistia sitten sain uuden innovaation.

Koska mökkikausi lähestyy ja lihaa on edelleen pakkasessa paljon oli pakko keksiä jotain, jonka avulla myös kesällä sitä saadaan syödyksi. Olen nimittäin tehnyt sen aina leivinuunissa ja sen lämmittäminen enää ei ole hyvä idea. Sain kaksi vuotta siteen joulupukilta lahjaksi paistomittarin, joka toimii puhelimeen ladattavan apin kautta. Mittari on Meater+ niminen ja minun uusi paras kaverini.

Hirvihän on luonnostaan rasvatonta lihaa ja minun paisteistani tuli aina enemmän tai vähemmän kuivia ja suolattomia. Ja monesti ne laitettiin sitten kastikkeisiin ja usein suurin osa jäi syömättä. Mutta nykyään näin ei enää tapahdu, kiitos minun ihanan paistomittarin ja marinadin. Olen siis alkanut myös itse marinoimaan lihat ja näin saan niihin makua.



No mikä siinä paistamisessa on ennen mennyt niin pilalle? Liian kova lämpö? No ehkä sekin, mutta ennen kaikkea liian pitkä paistoaika. Olen monesti pitänyt lihaa uunissa todella kauan ja antanut sen muhia miedossa lämmössä. Siitä on kyllä tullut mureaa, mutta myös ihan hirvittävän kuivaa. Kun ensimmäisen kerran laitoin paistomittarin lihaan ja uuniin, niin hämmästyin paistoaikaa. Mittari  laskee sen valmiiksi ja se oli todella lyhyt, vain 1,5 h. Paistit ovat varmaan kokoluokaltaan 1-2 kg luokkaa.

Eli olin siis paistanut niitä aina liikaa. Tämä sama pätee varmaan myös naudan paistiin, jos jollakin sellaisia on. Mieto lämpö (minulla 170´) ja ei liian kauan. Minun marinadini sisältää rypsiöljyä, sipulia, suolaa, pippuria ja katajanmarjoja. Siis hyvin simppelit aineet. Lihan kanssa kun tarjoaa itsetehdyt yrttiset lohkoperunat ja salaatin, niin on hyvää.

Jos sinulla on hirveä. nautaa tai mitä vaan lihaa niin ehdottomasti suosittelen tekemään sen näin. Ja vähän niinkuin urheilussakin, niin kunnon välineet auttavat usein lopputuloksessa. Voin siis suositella paistomittaria, joka toimii puhelimen kanssa. Tai jos ei halua sellaista, niin kannattaa ottaa lihan kypsyysasteet tarkasti selville ja paistaa tavallisella mittarilla. Ruuasta voi tulla näin olen aivan samanlaista kuin loistokokin tekemänä.

Maistuvaa viikkoa.

XxX Sanna

24. toukokuuta 2020

Hyvin suunniteltu onnistuu aina


Olen jo varmaan vuoden tehnyt niin, että viikonloppuna en treenaa. Pyrin pyhittämään lauantain ja sunnuntain perheelle ja kotona tehtäville hommille. Monet tekevät juuri päinvastoin ja keskittyvät viikonloppuisin treeneihin. Minä olen kokenut parhaaksi toimia viikolla, silloin kun lapset ovat koulussa tai iltaisin silloin kun isäntä on heidän kanssaan kotona. Tokihan he pärjäävät kotona jo hetken ilman minuakin. Mutta olen tykännyt siitä, ettei minun tarvitse viikonloppuisin lähteä mihinkään, vaan voin pyhittää koko päivän juuri siihen mitä ikinä haluankaan tehdä.

Minussa on myös sellainen vika etten osaa oikein treenata kotona. Perjantaihin mennessä olen siis saanut oman treeniviikkoni pakettiin ja on aika huilata kaksi kokonaista päivää. Sekin on yksi syy miksi teen niinkuin teen. Saan kaksi kokonaista huilipäivää. Viikolla pyrin siihen, että maanantai, tiistai, torstai ja perjantai ovat salipäiviä ja keskiviikkona palautellaan lenkkeillen. Pyrin sisällyttämään viikkoon vielä yhden hiittitreenin. Eli kuusi treeniä ja viisi päivää. Tämä sopii minulle, mutta sen asian tajuaminen kesti minulla kyllä suhteettoman kauan.

Tänä viikonloppuna esimerkiksi olen paneutunut täysin mökillä terassien valttaamiseen, hieroja kävi meillä sekä linnunpöntön asennus on kuulunut tähän viikonloppuun. Olen vähän sellainen ihminen, että jos aloitan jonkin projektin, en malta lopettaa, sen takia en halua viikonloppuihini mitään ylimääräistä. Olemme myös paljon menossa, joten helposti voisi jäädä treenit tekemättä jos jättäisin ne viikonlopulle.


No miksi ihmeessä kerron teille tälläistä? Olen pohtinut paljon sitä viimeaikoina, kun monet sanovat ettei heillä ole aikaa treenille, kotihommille, perheelle ja työlle. Mutta kysymys on harvoin ajanpuutteesta, mutta usein kyseessä voi olla huono organisointi. Minä laitan omat menoni aina kalenteriin ylös, siis ihan paperikalenteriin. Nyt joku jo varmasti miettii, että aikataulut muuttuu ja elämä ei mene aina niinkuin on suunnitellut. Se on totta ja minulle käy todella usein niin. Varsinkin näin kesällä, kun työkuviot saattaa isännän toimesta muuttua todella nopealla sykkeellä.

Olen keksinyt tähän veden pitävän tavan, millä kaikki tulee tehtyä. Nimittäin hyvin suunniteltu plan B! Mikä se sitten on? Minulla on aina edeltävän viikon sunnuntaina valmiina seuraava viikko. Siellä on työt, treenit ja mahdolliset muuttuvat tekijät. Työt on vakiot, niitä harvoin muutan, jos olen ne asiakkaiden kanssa valmiiksi sopinut. Treenit on ne jotka elää, jos tulee kiilakeikkoja. No miten mä sen sitten hoidan? Minulla on aina samalle päivälle 2 eri mahdollisuutta milloin sen teen. Enkä luovu niistä kuin äärimmäisessä tilanteessa. Ja silloinkin ne on jo laitettu seuraavalle päivälle valmiiksi.

Näin minulle ei juurikaan koskaan käy niin, että aikataulut pettäisi niin pahasti, että treenit jäävät tekemättä. No mitä väliä sillä sitten on jos ne jää? Ei käytännössä mitään, mutta en halua luopua omasta hyvinvoinnistani. Koska olen elänyt senkin vaiheen elämässäni, että minä voin huonosti ja olin väsynyt. Silloin ihan kaikki minun lähipiirissäni elävät ihmiset kärsivät siitä. Olen monien mielestä varmaa itsekäs, mutta itse näen asian niin, että ajattelen juuri itseni lisäksi muitakin ympärilläni olevia ihmisiä.


Nautin treeneistä ja ne ovat minun omaa aikaani. Ei se aina huvita lähteä, mutta koskaan ei ole vielä käynyt niin, että sen jälkeen olisi ollut paska fiilis. Jos sinä haluat huolehtia omasta hyvinvoinnistasi ja koet sen itsellesi tärkeäksi, niin älä luovu siitä. Suunnittele päiväsi niin, että homma toimii. Toki joskus ei vaan pysty, mutta älä anna siitä tulla tapaa. Hyvinvoiva sinä tarkoittaa hyvinvoivaa lähipiiriä.

Nyt lähden vielä nauttimaan ilta-auringosta mökin terassille.

XxX Sanna

23. toukokuuta 2020

Ilkeä vs. rehellinen.


Eilen selaillessani Facebookia eteeni tuli jonkinlainen peli, jossa syntymäkuukauden mukaan sai selville miten ilkeä on. No tottakai se piti tehdä ja minun tulokseni oli 126% rehellinen eikä ilkeä. Rupesin miettimään asiaa vähän syvällisemmin ja tajusin heti, miten oikeassa se helkkarin tuulesta temmattu peli oli. Olen aina ollut ongelmissani suoran luonteeni kanssa, en ole koskaan oppinut valehtelemaan. Minua on aina pidetty ilkeänä tai kovaluonteisena, koska olen aina sanonut niin kuin olen ajatellut.

Pohdin tätä asiaa eilen ja tulin siihen tulokseen, että miksi joku saa olla ilkeä ja toisesta tehdään sellainen, jos hän on rehellinen. Mietitäänpä vaikka asiaa painon tai kehonkoostumuksen kannalta. Nyt on ollut esillä paljon kehopositiivisuus ja kehorauha. Valitettavan usein se koskee vain ylipainoisia ihmisiä, joille se on jo terveydellinen riski. Jos minä, vaikka sanoisin ääneen jollekin, että mielestäni sinun ylipainosi on huomattava, ja minun mielestäni sitä kannattaisi jo terveydellisistä syistä tiputtaa. Olen silloin kuulijan mielestä todella ilkeä, vaikka olen vaan rehellinen.

Tilanne toisin päin. Kuulen todella usein mielipiteitä omasta kropastani, milloin olen liian laiha, milloin liian lihaksikas, milloin treenaan liikaa ja milloin liian vähän. Harva pystyy sanomaan, että hei olet todella terveen ja hyvän näköinen. Jos ihminen on treenattu ja hyvinvoiva niin miksi hänelle saa olla ilkeä? Eikö silloinkin pitäisi olla rehellinen ja pystyä kehumaan. Eihän huomauttaminen laihduttamisen tarpeesta ole ilkeyttä? Tai minusta se ei ole, koska koskaan se ei ole pidemmän päälle sinun elimistöllesi suotuisa tila.


Niinkuin ei ole jojolaihduttaminenkaan. Ihmiset sortuvat liian usein siihen, vaan sen "helppouden" tähden. No se ei ole nyt tämän jutun juoni. Mutta tuo peli avasi silmäni ja sain uuden näkökannan omiin ajatuksiini. Miksen saisi olla rehellinen? Miksen saisi ajatella asioista minun omalla tavallani? Onko jollakin oikeus loukkaantua minulle jos sanon asiani rehellisesti enkä ilkeyttäni? Miksi ihmiset käyttäytyvät näin?  Tämä maailma on oikeasti ihmeellinen paikka, kun tätä alkaa oikein miettimään.

On helppo elää toisten elämää ja luoda hänen käyttäytymisestään mielipiteet ja luoda hänet mieleisekseen. Vaikka jokaisen pitäisi ensin oppia elämään omaa elämäänsä ja pystyä ottamaan vastaan se mitä maailma hänelle sanoo. Minulle sanoi eräs viisas nainen jonkin aikaa sitten, että ole valmis ottamaan takaisin sellaiset puheet, mitä itsekin toisille sanot. Ja näinhän se menee. Jos minä sanon jotakin, pystyn myös itse ottamaan vastaan rehellisiä asioita, mutta ilkeyksiä en.


Minusta tämän tarinan oppi oli minulle, juurikin se. Olemalla rehellinen muille ja itsellesi, et ilkeyttäsi loukkaa ketään. Olemalla vain ilkeä, tunnustat oman kateutesi ja heikkoutesi. Siitä ihmisten pitää päästä pois. Aitoutta ja kehuja tämä maailma tarvitsee. Jos huolehdimme toistemme hyvinvoinnista, niin silloin totuuskin voi joskus sattua, mutta suunnata elämän toivottavasti kohti parempaa.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille <3

XxX Sanna

19. toukokuuta 2020

My Day!



Olen monesti miettinyt, että kirjoittaisin teille minkälaisia ne minun päivät oikein ovat. Monet uskovat minun olevan vaan ja pikkusen harrastavan työntekoa ja treenailua. No talvisin on enemmän omia töitä ja kesäisin on sitten isännän töitä. Nyt ajattelin kertoa millainen minun maanantaipäiväni oli.

Kello soitti ensimmäisen kerran 3.30. Nousin ja laitoin kahvin tippumaan ja menin tietokoneelle. Oli laitettava kärry liikenteeseen, koska ajot alkoivat. Sain isännän ylös ja lähtemään töihin ja painuin vielä itse pehkuihin. Nousin uudestaan klo. 7.00 ja join ihan rauhassa pari kuppia kahvia. Tytöt ylös puoli kahdeksalta ja aamupalan laittoon. Tytöt lähtevät kouluun siinä 8.20.



Klo.9.00 Aikanaan aloitin tekemään valmiiksi päivän ruokaa. Meidän ruokalistassa oli jauhelihapihvejä, joten tein taikinan maustumaan. Kun pihvit paistuivat uunissa, niin suunnittelin illan hiit-treenini asiakkaan kanssa.

Klo. 10.30 Lähdin viemään autoa isännän kanssa huoltoon ja ajoin sieltä tullessani rekan kotiin. Puolen päivän aikaan oli ruuan vuoro, onneksi se oli jo melkein osaksi tehty. Yhden maissa lähdin sitten salille. Olin pitänyt treeneistä viikon tauon niin oli todella ihana päästä pitkästä aikaa tekemään jotakin.



Klo.14.30 Olin kotona ja tyttöjen läksyjen ja välipalan aika. Luettiin englannin kokeisiin, vaihdeltiin kuulumisia ja tietenkin tehtiin ruokaa. Kerkesin imuroida ja laittaa vähän paikkoja kuntoon siinä perunoiden kiehuessa. Ruuan jälkeen lapset hävisivät ulos trampoliinille ja minä lähdin syöttämään lohet. Meidän uudet lohet tuli viikko sitten ja niitä nyt yritetään lihottaa pannulle kelpaavaksi.

Lähdin töihin varmaan klo.17.00 vein isännän samalla ampumaan ja menin itse asiakkaan kanssa Summasaaren kuntoportaisiin tekemään hiit-treenin. Oli todella hyvä treeni ja saatiin aikaan hieno hiki. Kun se oli taputeltu, auto käyntiin ja äkkiä kotiin. Olin meinaan vielä lähdössä illalla Tampereelle. Toin kuorma-auton tänne, tekevät sille jotakin ja samalla vein kärryn Längelmäelle kun siihenkin tehdään jotakin.




Suihkun jälkeen, kun eväät oli pakattu ja kaikki suukoteltu lähdin kohti määränpäätä. Kello oli varmaan 20.30. Olin Tampereella joskus yhdentoista jälkeen. Jätin auton sille määrätylle paikalle ja soitin kyydin. Mutta niinhän siinä käy, kun harvoin näkee niin asiaa on paljon, niin nukkumaan pääsin vasta kahden maissa. Aamulla kun heräsin mietin miksei ihminen voisi nukkua koskaan yli seitsemän? Sillä siihen aikaan heräsin ja hiivin alakertaan.

Nyt kirjoitan tätä ja juon kahvia. Eilen oli työn täyteinen ja mukava päivä. Sopivasti kaikkea äksöniä.

Ihanaa viikkoa <3

XxX Sanna

17. toukokuuta 2020

Tehtiin Youtubea...



En tiedä olenko koskaan tänne kirjoittanut, että rekkakuskin lisäksi halusin pikkutyttönä näyttelijäksi. Olin mukana monessa kesäteatterissa ja kerran jopa edesmennyt Tarmo Manni kehui, että minun olisi haettava Teatterikorkeakouluun. Koskaan en voinut sinne hakea. Miksikö? Siihen oli kaksi syytä, ensimäinen on etten osaa laulaa ja se olisi kaatunut jo siihen. Toinen syy oli, että siihen aikaan olisi pitänyt käydä lukio ja sinne minusta ei ollut. Olen aina rakastanut olla esillä ja näytellä. Koulussa olin aina kaikissa mahdollisissa näytelmissä ja tykkäsin pitää esitelmiä. En ole jännittäjätyyppiä, mitä enemmän on porukkaa sen enemmän olen elementissäni.

Huhtikuun alussa puhelimeni soi  ja iki-ihana Marko Henttinen meidän kaupungin nuorisotyöstä soitti. Hänellä oli minulle kysymys tulisinko pitämään hänelle sekä hänen kollegalleen kahvakuulatreenin, joka sitten kuvattaisiin Youtubeen. En miettinyt asiaa hetkeäkään, koska mikään ei ole niin hienoa kuin päästä Markoa kyykyttämään. Tämän enempää en asiasta kysellyt ja päivän ja kellonajan sain jonkun ajan päästä.



Niinpä eräänä todella kylmänä ja tuulisena keskiviikkoaamuna pakkasin muutaman kuulan ja itseni autoon ja lähdin kohti Saarijärveä. Siellä minua odottivat Markot niin Henttinen kuin Savolainenkin. Muutama sana siinä vaihdettiin ja pojat sanoivat, että ajateltiin sinun tulevan ja tekevän näin ja näin. Olin, että okei, en ollut yhtään suunnitellut muuta kuin treenin, mutta hei ei paniikkia. Kaikki meni aivan luonnostaan eikä ottoja tullut kuin yksi ja ainut.

Kokemus oli huikea ja nautin siitä 110%. Enkä vain siksi, että pääsin poikia hieman grillaamaan, vaan oli ihan sika kiva päästä tekemään jotain erilaista. Nautin todella olla kameran edessä. Mieleeni tuli elävästi muistot ihka ensimmäisistä Putous-jaksoista, kun kateellisena ajattelin  miten ihana olisi olla siellä ja vetää ihan älyttömän hyvällä sykkeellä jotain uutta ja erilaista. Oli hienoa saada tehdä jotain nuorten hyväksi tai ainakin toivon, että poikien Youtube-jutut on kerännyt katsojia. On ne sen verran kovia jätkiä!



Voi, kun osaisin, niin alkaisin tekemään jotain videoblogia tai Youtube-juttuja, mutta kaikki mikä on tekemisissä tietotekniikan kanssa ei ole mun juttu. Aina joku hajoaa tai katoaa. Ja kuvaajan palkkaaminen on liian kallista minun rahapussille. Minun elämästäni saisi kyllä komediaa ja draamaa varmasti yllin kyllin.

Mutta se siitä. Laitan teille linkin sinne Youtube-jaksoon, käykää ihmeessä katsomassa ja hei sieltä saa hyvän treenin vielä kaupan päälle. Iso kiitos Markoille, kuin sain olla mukana teidän projekstissa. Tulen milloin vaan uusiksi.

Hyvää sunnuntai-illan jatkoa kaikille!

XxX Sanna

15. toukokuuta 2020

Tyhjä talo




Mitä täällä tapahtuu? En vaan nyt pääse taas käsiksi tähän uuteen arkeen, kun olenkin yhtäkkiä yksin täällä kotona.

Tytöt ovat koulussa ja isäntä töissä. On aivan hiljaista, eikä kukaan ole vailla mitään. Olin jo niin oppinut tähän karanteenielämääni, että en osannut edes kaivata hiljaisuutta ja omaa rauhaa tehdä töitä. Nyt, kun sitä olisi niin on tosi hankala saada kiinni mistään normaalista. Jopa syöminen yksin, josta ennen nautin, on nykyään ihan typerää.

Olen varmaan ollut ihan liian kauan vaan täällä kotona ja omieni kanssa, kun eilen lähdin ihmisten ilmoille ja menin eräällä huoltoasemalla vessaan. Jonotin aivan normaalisti, kunnes kopista astui ulos nuori mies. Olin ihan hämilläni, kun tajusin olevani miesten vessassa. Voi sitä naurun remakkaa, kun pojalle sanoin, että ohoh nyt taisi Sanna eksyä ovesta. Ehkä on ihan hyvä, että maailma alkaa pikkuhiljaa aueta ja ihmiset pääsee liikkeelle.

Minulle tämä karanteeniaika oli helppo ja nautin, kun sain pitää kaikki kotona ja tässä lähellä. Olen todellakin perhekeskeinen ihminen ja saan suurta nautintoa, kun kaikki ovat kotona ja saadaan olla van omalla porukalla. Oli hienoa huomata kuinka tytöistä tuli parempia kavereita keskenään ja he nauttivat olla toistensa seurassa. Arki oli muutenkin paljon rauhallisempaa, kun kenenkään ei tarvinnut olla kokoajan lähdössä jonnekin.

En sano tokikaan sitä, etteikö se kokoaikainen kotona olo ala välillä ärsyttämäänkin, mutta enemmän minua ahdistaa jos en kerkeä olla kotona. Monelle tämä aika on varmasti ollut kasvun paikka ja monen silmät ovat avautuneet, sille miten paljon on menetettävää jos ei ole aikaa olla kotona ja perheensä kanssa. Minulle ainakin kävi näin, vaikka yritän olla mahdollisimman paljon kotona, niin normi arkena joudun olemaan töiden takia todella paljon pois. Tähän haluan nyt muutoksen, koska lapset ovat enää hetken kotona, niin nyt niistä pitää nauttia.



En todellakaan ole töitäni lopettamassa, mutta uudelleen organisointi olisi varmasti paikallaan. Vähemmän iltamenoja ja enemmän aikaa lapsille olla kotona. Etätyöt ovat nyt päivän sana ja miksei se voisi toimia enemmän itsellänikin. Se mikä oli kaikista hienointa huomata tämän kahden kuukauden aikana oli ehdottomasti rahan säästyminen. Usein, kun on menossa tulee osteltua paljon kaikkea turhaakin, sen huomasi kyllä kun kaappeja siivosi. Nyt kun oltiin paljon kotona, käyteltiin vanhoja varastoja pois ja kaivettiin kaappien pohjalta käyttämättömiä vaatteita käyttöön, niin kaikki tuntui uudelta.

Minusta tällainen eristäytyminen oli todella silmiä avaava juttu ja tästä pois opettelu on varmasti hankalampaa kuin tässä pysyminen. Onneksi on tulossa kesä ja edessä paljon yhteistä aikaa. Meidän pitäisi muuttaa nyt pikkuhiljaa mökille, mitä ihan jokainen meistä innolla odottaa. Tämä edeltänyt kaksi kuukautta varmasti aiheutti ihmisille paljon surua ja murhetta, mutta toivottavasti myös niitä onnen tunteita. Meillä ainakin saatiin hoidettua todella paljon kotona olleita rästihommia pois ja siirrettyä monia suunnitelmia käytäntöön. Väitän myös, että tämä aika lähensi meitä perheenä todella paljon. Kaikki oppivat toisistaan uutta ja mikä tärkeintä oppivat arvostamaan niitä toisten ajatuksia ja tapoja elää.



Jos voisi karrikoida niin timantit hiottiin nyt yhteen. Lapset ovat innoissaan, kun pääsivät kouluun, mutta äidin sydän on sykkyrällä ikävästä ja huolesta. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä epidemia on vasta alussa ja monta mutkaa on vielä edessä ennen kuin tauti on edes jossakin määrin hallussa. Olen miettinyt paljon miten voisin suojella perhettäni tältä taudilta, koska en haluaisi kenenkään sitä saavan. Muuta tehtävää ei ole kuin yrittää muistuttaa lapsia ja meitä aikuisia hyvästä käsihygienista, turvaväleistä ja malttaa pysyä mahdollisimman paljon vaan kotona.

Nyt juuri kuin katsoin ikkunasta ulos ja lunta sataa niin, taidan keittää kahvit ja opetella taas nauttimaan tästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Kaikella on tarkoituksensa ja kohtahan kaikki on taas kotona. Toivottavasti sinun karanteenisi on mennyt hyvin. Pidetään toisistamme huolta ja yritetään pysyä terveinä.

XxX Sanna

13. toukokuuta 2020

Sitkeys, säännöllisyys ja rutiinit palkittiin






Nyt on yhdeksän viikko dieetti ohi. En voi sanoa, että se oli aina helppoa ja mukavaa, mutten myöskään, että se olisi ollut ihan kamalaakaan. Olin päättänyt, että vedän sen loppuun ja teen sen niin hyvin kun vaan pystyn. Matkan aikana oli todella paljon juhlia, oli omat synttärit, pääsiäinen ja vappu. Tuli leivottua todella paljon, tarjolla olisi ollut todella paljon herkkuja. Tässä minua auttoi tietenkin päätös ja rutiinit. Kun söi tasaisesti ja oli suunnitellut asiat etukäteen, niin homma toimi moitteetta.

Toki minua auttoi tämä karanteeni, sain olla kotona. Oli todella helppo suunnitella kaikki syömiset, kun pyöri tässä hellan ympärillä päivät pitkät. Mutta se toi myös omat haasteensa. Ehkä juuri sen takia, että tarjolla oli tuoreita sämpylöitä ja muita herkkuja oikeastaan kokoajan. Minulle on onneksi luotu todella päättäväinen luonne ja jos johonkin alan niin sen teen aina täysillä.

No miten se dieetti sitten meni? Olin suunnitellut siitä yhdeksän viikon mittaisen, vaihtelevilla kaloreilla etenevän, ja paljon lihaskuntotreeniä sisältävän kokonaisuuden. Kalorit olivat kokoajan miinuksella sen 500 kaloria ja saliohjelmat vaihtuivat tiuhaan. Kalorit laskivat loppua kohti ja aerobinen hiukan lisääntyi. Jaksoin kokoajan todella hyvin treenata ja olin täynnä virtaa. Toki huolehdin siitä, että nukuin hyviä yöunia koko dieetin ajan.

Minkälaisia tuloksia sitten sain aikaan? Kävin inbodyssa tammikuun lopussa, kun aloitin erään pienryhmävalmennuksen ja sen mittauksen takia päätin, että nyt on tehtävä jotakin. Painoa oli tuona iltana kertynyt jo yli 61 kiloa. Ja minä en ole painanut niin paljoa ja rasvaprosentti oli kohonnut jo melkein 25%. Toki kaksi lomajaksoa kaukomailla nostivat painoa, mutta se ei ole mikään selitys.




No mitä mä sitten sain aikaan yhdeksässä viikossa? Kun 10.5 äitienpäivä aamuna nousin jälleen inbodypuntarille, olin hiukan epävarma. Oma puntari näytti painon pudonneen dieetin alkupäivästä, joka oli muuten 9.3 (60,3kg) 3 kiloa. Mutta puntari näytti tuona aamuna painoksi 56,8kg toki puntari pudottaa hieman painoa, koska se vähentää vaatteiden painoa. No se paino ei ole se pääasia, vaan kaikki ne muut tulokset joita olin saanut aikaan.

Rasvamassani oli pudonnut 15,4 kg -> 10,3 kg!! Se on ihan älyttömän kova juttu ja olen siitä enemmän kuin onnellinen. Vielä kun otetaan huomioon se, että lihasmassa oli noussut 25,5kg -> 25,9kg. Eli olin saanut tehtyä dieetin aikana lihasta lisää 400 g. Siitä olin enemmän kuin onnellinen, sillä miinuskaloreilla lihaksen tekeminen on aina kova juttu. Sain rasvaprosenttini laskemaan myös 24,9 -> 18,2! Ja se ei ole koskaan ollut näin alhaalla. Tulokset siis olivat parantuneet huimasti ja kyllähän se kroppakin on hieman muuttunut.

Olen ehkä myös ihminen, joka ei ole koskaan tyytyväinen omaan ulkonäkööni. Mutta nyt täytyy myöntää, että olen kuitenkin vähän ylpeä itsestäni. En ole kuitenkaan enää 25-vuotias, vaikka joskus ehkä kuvittelenkin niin. Mutta olen todistanut sen itselleni, että kun tekee tiukasti töitä ja on ahkera niin tulosta tulee. Se ei ole helppoa ja vaatii paljon täitä, mutta ehdottomasti se on sen arvoista. Olen onnellinen omasta sitkeydestäni ja periksiantamattomuudestani. Puhukoot tulokset myös sen puolesta.





Haluan omalla esimerkilläni näyttää kaikille, että kova työ palkitaan ja myös sen että ohjeita noudattamalla oonistutaan, mutta suurille soolooluille ei ole varaa. No miten tästä sitten jatketaan. Nyt on menossa lepoviikko ja olen herkutellut nyt pari päivää ja voin kertoa, että olo on ihan hirveä. Nyt olen palannut ruotuun ja maanantaina alkaa uusi haaste. Kesä on monelle herkuttelun ja lomailun aikaa, niin myös minulle, mutta nyt ei ole niin. No mitäs mä sitten olen suunnitellut. Lihasta lisää, mutta yritys on saada plussakalorit nosteltua niin ettei läskiä tulisi, mutta lihasta kyllä. Syksyllä nähdään olenko onnistunut siinä!

Ihanaa viikkoa <3

XxX Sanna

10. toukokuuta 2020

Omat äitienpäiväherkkuni

Äitienpäivä on aina ollut minulle tärkeä päivä. Tänä vuonna se on erilainen kuin koskaan ennen, sillä äitienpäivälounas on kotona ja vielä itse tekemänä. Yleensä päivä on ollut sellainen, että minut on aina viety johonkin syömään eikä itse ole tarvinnut tehdä minkään eteen mitään.

Tänä vuonna on se vielä siitäkin syystä minulle erilainen, koska minun dieettini loppuu ja tänään on aika herkutella. No mitä minun äitienpäivälounaaseen kuuluu? Meillä on joulu, elikäs kinkku, lanttu-, bataatti-, porkkana- sekä perunalaatikot. Lohta on tietenkin sekä graavi, että savustettua ja tietenkin salaatti.


Jälkkäripuoli meni sitten jo ehkä jo vähän överiksi. Mutta en osannut päättää mitä haluaisin, niin päätin hemmotella itseäni neljällä eri kakulla. Kyllä tein neljä erilaista kakkua. Ai miksi? No, koska halusin kaikkia niin päätin, että olen ansainnut sen kaiken. Kerron teille mitä ne sitten tein.

Ensimmäiseksi halusin tehdä porkkanakakkua. Löysin ohjeen netin ihmeellisestä maailmasta. Tein sen täytekakun muotoiseksi enkä perus piirakaksi. Seuraavaksi näin ohjeen myslipiirakasta, ja sellainenkin piti sitten tehdä. Nämä ovat ihan uusia tuttavuuksia minulle, koska porkkanakakkukin oli uudenlaisella ohjeella tehty.



Pääsiäisenä kerroin teille yhden lempikakkuni reseptin, piimähyytelökakkuun. Eli sellainen oli pakko tehdä, koska siitä olen melkein nähnyt jo untakin. Sitten ihan perinteinen mansikka-banaanikakku kermakakku oli kanssa tehtävä. Siksi ihan vaan, koska se voisi olla hyvää. Tykkään leipoa ja laittaa ja yrittää opetella aina jotakin uutta. Minusta on myös mukava laittaa ja pyytää sukua syömään, mutta tänä vuonnahan tilanne on valitettavasti toinen.


Nähtäväksi jää nyt miten minun käy ja pystynkö edes kaikkia kakkuja syömään. Kun on ollut tiukalla ruualla monta viikkoa, voi pahaolo yllättää Sannan ja jäädä monet kakut syömättä. Mutta onpahan nyt tehty ja sain jo siitäkin hyvän mielen.

Ihanaa äitienpäivää kaikille, nauttikaa siitä ja voikaa hyvin.

XxX Sanna

5. toukokuuta 2020

Puhutaan rahasta


Nyt, kun tämä maailman tilanne on mikä on, haluaisin kertoa teille oman selviytymistarinani. Pienellä rahalla eläminen on todellinen taitolaji. On todella tarkkaan mietittävä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Minulla ei ole koskaan ollut rahaa ylimääräisenä. Olen 15-vuotiaasta asti opetellut pärjäämään omilla rahoilla. Lähdin kotoa opiskelemaan 16-vuotiaana ja rakas isäni sanoi, että nyt on opeteltava pärjäämään omillaan. Toki sain välillä ruokarahaa ja äiti osti minulle vaatteita ja he maksoivat ajokorttini. Mutta muuten Sanna opetteli elelemään omillaan.

Aloitin työni tosiaan 15-vuotiaana äitini serkun betonivalimolla. Olin siellä miesten seassa tekemässä samoja hommia. Olin siellä kaikki kesäni ja yhden välivuoteni, jonka pidin lähihoitajakoulun jälkeen. Ammattikoulun aikaan olin Carrolsissa paistamassa hampurilaisia. Se oli ankeaa, kun jouduin olemaan viikonloppuja paljon töissä, kun kaverit bilettivät yhdessä. Mutta sain rahaa jolla pystyin elämään ja sain ostettua kaupasta juuri sitä ruokaa mitä milloinkin teki mieli.

Meillä ei ollut mikään rikas, muttei köyhäkään koti, kun olin pieni, oltiin varmaan ns. keskiluokkaa. Molemmat kävivät hyvissä töissä eikä meillä ikinä ollut puutetta mistään. Kotona isä oli ihan älyttömän nuuka ja äiti pankissa töissä, joten jokainen pystyy päättelemään minkälaisen kasvatuksen sain. Aina minut on opetettu siihen, että laskut maksetaan ensimmäisenä ja sitten mietitään jäikö rahaa muuhun. Toinen hyvä opetus minkä sain kotoa oli 'älä koskaan elä yli varojesi'. Osta vasta sitten, kun sinulla on siihen rahaa. Esimerkiksi osamaksuostaminen oli minulle ihan vieras käsite vielä 22-vuotiaana.


Kun valmistuin lähihoitajaksi lähdin siis vuodeksi töihin, ja sen jälkeen jatkoin koulua vielä 3,5 vuotta. Kela ei minulle maksanut kuin minimituet, koska vanhemmat tienasivat hyvin. Ammatikorkeakoulu oli ankeaa aikaa, kun en ollut viikoilla töissä. Viikonloppuisin tein aina kaikkea mitä vaan keksin. Tuon koulun aikana mentiin naimisiin ja alettiin rakentamaan. Tuli siis vielä velkaakin. Pääsin koulun jälkeen heti töihin, onneksi. Olin kuitenkin minimipalkalla ensin päiväkodissa hetken ja sitten pääsin erääseen hankkeeseen. Palkkani ei ollut koskaan edes 2000e kuukaudessa. Siitä verot pois niin käteen ei jäänyt paljoakaan.

Ja sitten tajusin olevani raskaana. Muistan, kuinka järkytyin, että nyt ei selvitä. Mutta, Vilma syntyi ja jotenkin sitkuttelin omien laskujeni ja meidän ruokaostokset oli minun maksettavana. Vilma oli alle vuoden, kun lähdin taas töihin. Oli pakko, muuten en olisi rahallisesti selvinnyt. Pian huomasin taas olevani raskaana. Emmi kun syntyi, niin päätin olla kotona hieman kauemmin. Muistan, elävästi, kun soitin yhtenä kuukautena äidilleni, että kaikki laskut on maksettu ja tilille jäin vielä +0,37 senttiä. Olin niin onnellinen kun selvisin taas yhdestä kuukaudesta, niin äitini sanoi, että tuo ei ole kyllä elämää.

Oli se, elämää juuri sillä hetkellä. Voi niin monet kerrat olen ollut ihan suomeksi sanottuna kusessa rahatilanteeni takia, että itseäkin on hirvittänyt, mutta aina olen selvinnyt. Laskut on aina maksettu ajallaan enkä todellakaan ole saanut niihin apuja muilta. Kun aloin yrittämään niin se oli tietoinen riski. Halusin niin kovasti tehdä juuri tätä, että otin sen riskin. Ja se on ollut kaiken sen arvoinen. Yritys ei ole kultakaivos, mutta pärjäilen. Monet ihmiset ovat kauhistelleet useasti, että miten voin elää niin pienellä. Helposti, olen aina elänyt. En tiedä mistään muusta.



Kun erosin 4,5 vuotta sitten, jäin yksin yli 100 000e lainan kanssa ja ex-mieheni sanoi minulle lähtiäisiksi silloin, että koeta pärjätä velkojesi kanssa. Ja minä pärjäsin. Maksoin joka kuukausi lainani, ei yhtään lyhennysvapaata ja vielä extraakin sain maksettua. Kun opettelee elämään fiksusti niin pienelläkin pärjää. Onni ei tule rahasta. Minä nautin suunnattomasti siitä, kun pystyn itse elättämään itseni, enkä tarvitse siihen ketään. En ole sitten 15-vuotiaana oloni jälkeen tarvinnut. Tiedän myös sen miten monet ajattelevat toisin ja se vasta mieltäni lämmittääkin.

Mutta jos minua joku suuresti ärsyttää niin se, että ihmiset joilla on rahaa käytössään hokevat aina, että tottakai sinä voit tehdä tai ostaa tai lähteä. Aina ei vaan voi ja meitä tälläisia ihmisiä on paljon. On paljon meitä, joilla ei ole ylimääräisiä kymppejä laittaa johonkin tiettyyn, vaikka kuinka tekisi mieli. Minusta on väärin, että puhutaan vaikkei tiedetä. Haluan opettaa omille lapsilleni saman kuin mitä minulle on opetettu. Olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni.

Jos ajattelen nyt vaikka 6 vuotta taaksepäin elämääni, niin minulla on raha-asiat paremmin kuin koskaan. Miksi? Siksikö, että puolisollani on rahaa? Ei, se ei kuulu minulle. Asiat ovat paremmin siksi, ettei minulla ole enää velkaa. Olen pystynyt hoitamaan asiani niin, että olen taloudellisesti tilanteessa että saan suurinpiirtein laskuni maksettua ilman laskukonetta. Mitä tuolla tarkoitan; olen aina maksanut laskuni niin, että olen laittanut ensin tilini saldon ja sitten alkanut miinustelemaan. Se oli opettavaista aikaa, mutta erittäin kasvattavaa.

Kaikille teille, joilla on todella vähän rahaa käytössä, niin suunnitelkaa tarkkaan menonne ja suhteuttakaa ne tuloihin. Pienestäkin voi säästää ja kaikesta selviää. Ja hei, pyytäkää apua, minä olen ollut aina niin tyhmä etten ole sitä ymmärtänyt tehdä. Elämä kantaa, kun sitä eletään oikein. Kaikkeen ei voi vaikuttaa itse, mutta polkujemme suuntaan voimme itse muuttaa.

Ihanaa päivää!

XxX Sanna

kuvat: Unsplash

4. toukokuuta 2020

Rutiini, avain onneen?


Aina, kun aloitetaan jotain uutta, on motivaatio alussa ihan omaa luokkaansa. Ollaan melkein voittamattomia ja kaikki tuntuu sujuvan kuin tanssi. Oli kysymyksessä sitten ihan mikä vaan. Kuitenkin, kun aikaa kuluu ja homma alkaa polkemaan paikallaan, aletaan haluamaan muutoksia. Minä ajattelen nyt lähinnä tässä elämäntapamuutosta ja painon pudotusta, mutta miksei voida puhua, vaikka parisuhteesta. Ajatellaan, että muuttamalla ruokavalioita tai treeniohjelmaa niin kaikki alkaa taas luistaa.

Rutiini on se, mikä vie meidän hommaa oikeasti kohti tavoitteita. Olen ollut nyt kahdeksan viikkoa tiukalla dieetillä ja treenannut kovaa. Homma luisti alussa kuin rasvattu, mutta loppua kohden paino alkoi junnata ja sekös pisti kovasti ärsyttämään. Ajattelin heti, että muutetaanpas hieman tätä ruokaa. Ajatus kesti muutaman tunnin, kunnes tajusin etten voittaisi sillä mitään. Mikäli en toimi suunnitelmieni mukanaan, niin miten voin saavuttaa tuloksia? Se edestakainen pomppiminen ja säätäminen vie vaan kroppaa ja päätä entistä enemmän sekaisin. 

Monesti asiakkaani ovat todella malttamattomia, tuloksia haluttaisiin todella nopeasti, mutta unohdetaan se rutiini. Se, että meidän on opetettava itsemme tietynlaiseen runkoon, jotta elimistömme voi rauhassa toimia. Vähän sama kuin parisuhteessa, kun se arki alkaa, niin siihenkin on tietyllälailla opeteltava, jotta siitä saada toimiva ja hauska. Luovuttaminen tai vaihtaminen ei pelasta mitään, päin vastoin se sekoittaa taas aivan kaiken.


Nyt, kun meille iski koronasta johtuva karanteeni ja elämä meni ihan päälaelleen, niin rutiinit auttavat meitä todella paljon tässä arjessa. Syödään tietyin väliajoin, mennään ulos, tehdään töitä ja illalla vaan perheen kanssa kotona. Minua ainakin totutut rutiinit auttoivat. Ihan niinkuin tämän dieetinkin kanssa, lähdin sille suurin odotuksin, ehkä jopa hieman liiankin suurin. Olen monesti pettynyt itseeni tai painoni putoamiseen näiden viikkojen aikana, mutta pitänyt silti kiinni rutiineistani ja huomannut, että joka viikko se paino laskee. Vähän ehkä vaan muutamia satoja grammoja, mutta laskee. 

Tämä kohta 9 viikkoa on opettanut minulle todella paljon, henkistä kestävyyttä. Olen tajunnut, että kun vaan olen sinnikäs ja nautin siitä mitä teen, tuloksia kyllä tulee, hitaasti, mutta varmasti. Ja se on minulle paljon ymmärtää, meinaan se HITAASTI! Olen todella hätäinen. Onneksi olen myös oppinut mitä olen tehnyt ehkä vähän löysästi ja mitä kenties liikaa ja aijon seuraavaan kertaan korjata sen. Minusta on ihana huomata pieni kehitys, ja ennen kaikkea olen ylpeä, että pystyn opettamaan tätä myös asiakkailleni. Sillä olen sen itse kokenut. Vaikka ne päivät olisi 90% samanlaisia, niin silti ne ovat elämän arvoisia, melkein niitä parhaita.

Niinkuin rakas työnarkomaanimieheni on vuosien opetuksen tuloksena tajunnut, että maailma pyörii, vaikka hän on välillä kotona. Eilen ajellessamme, hän sanoi, että on ihana olla kotona ja tehdä kotihommia, nauttia kiireettömyydestä. Koskaan en olisi hänen suustaan moista ajatellut kuulevani. Niinpä totesimme yhdessä, että onni löytyy arjesta. Siitä tutusta ja turvallisesta. 

Kirjoituksen opetus on ehdottomasti, anna itsellesi aikaa, tee muutoksia harkitusti ja vasta sitten kun on niiden aika. Et tee mitään väärin, vaikka kokoajan ei paino putoa tai treenit kovene. Me vaan tarvitsemme aikaa oppia meidän elämämme rutiinit.

XxX Sanna

2. toukokuuta 2020

Jos et kelpaa sellaisena kuin olet

Aamulla selailin iltalehteä ihan niinkuin joka aamukahvia juodessani. Siellä eteeni ilmestyi otsikko; "Otin silikonit, koska en kelvannut miehelleni." En lukenut tekstiä, koska se oli jonkun tositv:n iltanuotiolta poimittu, mutta aloin miettiä, onko tämä todellista? Ja varmasti monet naiset yrittävät yrittävät miellyttää miehiään kaikella mahdollisella tavoilla. Ja en sano sitä, etteikö se olisi ihan jees, kunhan se pysyy kaikkien mielestä mukavana.

Minä muistan joskus aikoinaan jo varmaan 15 vuotta sitten, kun eräs tuttavani ajoi kesken parturin näyttämään hiuksiaan miehelleen, että kelpaako ne. Ajattelin jo tuolloin, että tuo ei ole totta. Eihän kukaan voi päättää mitä sinä itsellesi teet, varsinkin jos olet jo täysi-ikäinen. Mitä se tekee meidän itsetunnolle, jos teet niin tai näin ja aina sinussa on vaan vikaa? Se tuhoaa sen pikkuhiljaa, minulla on siitä omakohtaista kokemusta.

Minä en osannut edellisessä suhteessani tehdä oikeastaan mitään oikein. En osannut enää loppupeleissä edes kävellä, niinkuin olisi pitänyt. Olin huono ja ruma melkein aina. Tämä tuli ilmi, jos paikalla oli muita naisia. Muilla oli paremmat tissit ja ne tanssivat paremmin ja kaikki muut olivat aina parempia. En kiinnittänyt siihen silloin paljoa huomiota, koska olin kasvanut siihen ja ajattelin, että se on ihan normaalia verrata sinua toisiin naisiin. Koskaan en kuitenkaan tehnyt muutoksia itseeni siksi, että mieheni olisi sitä halunnut.

Opin siihen etten osaa, enkä pysty ja kaunis en ole ainakaan. Kun elämä sitten muuttui ja ero tuli, aloin pikkuhiljaa tajuta, ettei se olekaan normaalia. Minähän olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. En ehkä missiainesta, mutta omalla tavallani kaunis. Olen pohtinut paljon miksi annoin tehdä itselleni niin? En tajunnut, halusin kovasti olla se ykkösnainen ja parempi kuin ne muut.





















Otsikko lehdessä herätti minut ajattelemaan tämän ajan naisia, varsinkin nuoria naisia. Joka paikka on täynnä toinen toistaan kauniimpia somekuvia ja kroppia. Monet samaistuvat niihin ja ajattelevat, että sitten, kun minulla on tuollainen kroppa, olen onnellinen ja haluttu. Unohdetaan paljon siitä välistä. Miten paljon työtä se vaatii, ja onko se sitten se onnellisuuden tae? Minusta kauneus tulee sisältäpäin ja oman itsensä rakastaminen on se kaikista tärkein juttu.

Jos sinulla on pienet rinnat, niin ne ovat osa sinua ja sinut pitää hyväksyä ja sinua pitää rakastaa myös niiden kanssa. Eihän kukaan halua ottaa silikoneja, että niitä rakastetaan? Tai sinua halutaan enemmän? Vaan sinun itsesi takia sinua tulisi haluta. Jos haluaa itse oman paremman olon vuoksi ottaa silikonit niin se on ok, mutta muiden takia niitä ei kannata ottaa. Tai laihduttaa, sinun pitää tehdä se vain itsesi takia eikä kenenkään muun. Vaan sinun hyvän olosi.

Mikäli tilanne on sellainen, ettet kelpaa suhteeseen tai kaveriporukkaan juuri sellaisena kuin olet, niin unohda sellaiset ihmiset. Vaikka muutat itseäsi miten, niin aina löytyy uusi vika mikä pitää jonkun mielestä korjata. Tee itsestä varma ja omilla jaloilla ja aivoilla ajetteleva oman elämäsi paras maalaus. Vain sillä, että sinä olet onnellinen on väliä. Ja nyt ennenkuin kukaan kerkeä ajatella, niin jos sinä olet onnellinen niin lähipiirisikin on onnellinen. Vain sinulla on väliä ja sinä kelpaat juuri niille oikeille ihmisille sellaisena kuin olet. Tätä minä olen pyrkinyt opettamaan myös omille tytöilleni.



Kivaa viikonloppua!

XxX Sanna

30. huhtikuuta 2020

Vappu ja munkit

Meillä itse tehdyt munkit kuuluvat kahvipöytään muulloinkin kuin vappuna. Ne ovat kaikkien muiden suurta herkkua paitsi Emmin. Niinpä tänä vappuna lupasin tehdä kaikille omat munkit. Ja kaduin ihan samantien tätä lupausta. No isännälle possumunkkeja vadelmarmeladilla ja vaniljakreemillä, Vilmalle tavallisia sokerimunkkeja ja Emmille donitseja. Itselle en vielä voi tehdä mitään, koska dieetti jatkuu vielä reilun viikon. Se on mennyt ihan hyvin, ehkä hieman enemmän olisin odottanut painon putoamista, mutta onhan tässä vielä viikko aikaa. Ja kyllä minun tekee ihan älyttömän paljon mieli munkkeja!!

Donitseja en ole koskaan aikaisemmin tehnyt, mutta onneksi meidän internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy ohje jokaiseen vaivaan. Ja täytyyhän sitä kokeilla ihan kaikkea, varsinkin jos lapset haluaa :D Eli siis tuumasta toimeen ja donitsi taikinan tekoon. Se ei onneksi osoittautunut kovinkaan vaikeaksi. Valmiit donitsit oli ihan ok, mutta joudun niitä kyllä hieman duunaamaan seuraavaan kertaan. Minusta niistä tuli hieman kovia.

Possumunkit puolestaan olivat sitten isännän toive. Samasta taikinasta onneksi sai Vilmallekin tavalliset munkit. Laitoin possumunkkien väliin vadelmamarmeladia ja vaniljakreemiä. Niissä ainut haaste oli saada niistä oikean kokoiset ja näköiset. Koko oli ihan ok, mutta munkkien ulkoinen habitus olisi voinut olla parempikin. Maku puolestaan oli kuulemma suussa sulavaa, joten possut tulivat jäädäkseen meidän kahvipöytään.


Miksi nyt kirjoitin munkeista, niin ehdottomasti niiden makean maun takia. Nyt, kun itse olen dieetillä ja munkit ovat itseltä pannassa, niin tykkään tehdä muille sellaisia herkkuja joista he pitävät. En sano sitä etteikö mieliteko olisi ollut todella kova haukata lämmintä munkkia. Ainut mikä minua kannusti olla ottamatta munkkia oli tieto siitä, että viikon päästä voin hyvällä omalla tunnolla sellaisen syödä. Jos en olisi luvannut itselleni, että dieetti loppuu vasta äitienpäivänä olisin varmasti munkkeja maistellut.

Mikäli juuri sinäkin olet dieetillä, muista pitää mielessä se tavoite jota kohti olet menossa. Ja muista miettiä, että vaikka nyt et saakaan munkkia, ei sitä ole iäksi kieletty. Ja parasta, mitä minä olen omalla dieetilläni oppinut, on itseironia, jolla tavallaan kiusaan itseäni. Leipomalla kaikille muille niitä herkkuja joita itse mielelläni söisin. Tieto siitä, että tulee vielä se päivä jolloin itsekin pääsee herkkuihin käsiksi, niin tämä on vain mukavaa.


Nauttikaa vapusta ja kokeilkaa rohkeasti tehdä monenlaisia munkkeja. Ne ei ole vaikeita tehdä, mutta niin hyviä.

Muistakaa rakastaa toisianne <3

XxX Sanna

27. huhtikuuta 2020

Palataan hetkeksi Vietnamiin

Tänä aamuna muistelin meidän ihanaa alkuvuoden matkaa Vietnamin Hoi Aniin. Kun tulimme sieltä elämä muuttui silmänräpäyksessä, kun korona iski ja laittoi ihmiset polvilleen. Me tosiaan kerkesimme tehdä kaksikin Aasian matkaa alkuvuodesta. Tammikuussa olimme jo tutulla Thaimaan reissulla, mutta halusimme vielä päästä uudestaan ja uuteen paikkaan. Niinpä varasin meille matkan Vietnamiin. Olimme pitkään haaveilleet jo sinne menemisestä, mutta aina päädyttiin vaan tuttuun ja turvalliseen Thaimaahan.

No nyt jahka päästään taas reissuun, niin menemme ehdottomasti Vietnamiin. Olimme pienessä kaupungissa nimeltä Hoi An. Se ei ole vielä suomalaisille kovinkaan tutuksi tullut kohde, koska sinne ei ole suoria lentoja, eikä matkatoimistot ole sitä vielä omakseen ottanut. Mutta paikka on aivan uskomaton. Meidän hotellimme oli meren ja joen välissä, joten huoneen ovesta näki meren ja, kun meni ulos pääsikin kävelemään joenvartta. Muutenkin hotellimme oli todella hieno, koskaan en ollut vastaavanlaisessa vielä ollut.


Hoi Anissa kaikista kuuluisinta on sen vanha kaupunki ihanineen valolyhtyineen. Näky illalla on kertakaikkiaan mykistävä, niin kaunista siellä oli. Ja päivällä ne ihanat katukahvilat, jotka joen rannassa olivat. Meidän siellä ollessa ihmisiä oli todella vähän, niin saimme nauttia koko kauneudesta ilman tungosta.


Pyöräily on Hoi Anissa se juttu. Tarkoitan tällä sitä, että pyörällä pääsee kaikista helpoiten liikkeelle. Autoilu siellä on todella rauhallista ja vauhdit hiljaisia, osaksi huonojen teiden takia, niin pyörällä polkaisee paikasta toiseen nopeasti. Meidän hotellissamme oli asiakkaille pyörät, joten mekin olimme niillä liikkeellä useampana päivänä. Oli hienoa kierrellä uusia paikkoja ja pysähdellä välillä syömään katukahviloihin.


Jos vertaan Vietnamia Thaimaahan, niin kelit olivat viileämmät. Se yllätti minua hieman, sillä olin oppinut 26 asteen ilta ämpöihin ja nyt ne olivat 20-22 asteen luokkaa. Onneksi mukana oli muutama pitkähihainen niin niillä pärjäsi. Ruoka Vietnamissa on jotain sanoinkuvailemattoman hyvää. Aasialainen ruoka muutenkin, mutta ihastuin todenteolla Vietnamin keittiöihin. Löysin nopeasti sieltä omat suosikkini ja tämä oli ensimmäinen reissu vuosiin, etten syönyt yhtään kaurapuuroa koko kahteen viikkoon.


Jos menet joskus Vietnamiin ja siellä Hoi Anin seudulle, niin yksi paikka jota ei kannata jättää näkemättä on Bana Hillin Kultaiset kädet-silta. Siis vau! Sinne kannattaa varata aikaa päivä, koska nähtävää on todella paljon muutakin sillan lisäksi. Tulppaanien määrä ja loisto on silmiä hivelevää. Ja itse silta, sitä ei voi edes selittää. Jo se nousu sinne vuorten huipulle oli kokemuksena hieno, saati sitten kun pääsi sillalle. Mikäli joskus vielä päästään takaisin niin Bana Hill on ehdottomasti nähtävä uudestaan.


Olen saanut paljon kritiikkiä matkustelemisesta. En suoranaisesti, mutta osaan lukea rivien välistä ja näen sen ihmisistä, mutta olen edelleen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi pyrkiä omien mahdollisuuksien mukaan matkustelemaan. Se antaa elämään uusia näkökulmia, kun pääsee vähän kotinurkkia pidemmälle. Ja muistoja, ne ovat parhaita. Meillä on reissut ainakin aina olleet hyviä ja ne ovat antaneet meille paljon iloa ja lisänneet rakkautta. Ja mikä parata tuonut paljon uusia ihmisiä meidän elämään.


Uusia reissuja odotellen <3

XxX Sanna

23. huhtikuuta 2020

Kuinka paljon keneltäkin voi vaatia?

Personal trainerin työ on haasteellisinta minusta siinä, että saa ihmiset ymmärtämään omat lähtökohtansa. Monet haluavat paljon ja äkkiä, mutta se realiteetti omista kyvyistä on hakusassa. Halutaan yleensä tarkat ruokavalio-ohjeet, kovat treeniohjeet sekä paljon tuloksia ja mahdollisimman pienessä ajassa. Jos minä näen jo heti alussa, ettei se ole mahdollista, on minun työni saada ihmiset oivaltamaan se.

Nyt kotona ollessani olen pohtinut paljon, miten tätä minun työtäni jatkan, kunhan elämä taas normalisoituu. En missään nimessä aio lopettaa, mutta aion hieman muuttaa omia valmennuksiani. Se, mikä jokaisen ihmisen on ensimmäisenä tehtävä, on opittava ymmärtämään miksi joku asia tehdään juuri niinkuin tehdään. Mikäli halutaan polttaa rasvaa on ymmärrettävä miksi on syötävä ja treenattava tietyllä tavalla. Mikäli ajatuksena on opetella juoksemaan, on sekin opeteltava tietyllä tavalla ja ymmärrettävä miksi asiat tehdään niinkuin tehdään.

Vähän sama asia kuin mitä meillä kotona nyt harjoitellaan oikein urakalla on kotitöitä. En voi lisätä niitä tytöille mielin määrin ja olla selittämättä miksi näin tehdään. Mutta, kun niitä tehdään pikkuhiljaa lisäillen ja minä heille kerron, miksi astianpesukoneen täyttö ja tyhjennys on heidän hommansa, niin sitä ei kyseenalaisteta, vaan se kuuluu heidän hommiinsa nykyään. On täysin sama asia, jos annan asiakkaalle todella tiukan ruokavalion ja treeniohjelman sen kummemmin asiaa opettamatta, niin hetken menee hyvin ja sitten lähtee vikapolulle.


Mutta jos se lähestyminen olisikin toisenlainen? Ensin opeteltaisiin perusasioita, miksi mitäkin ravintoainetta tarvitaan ja minkä verran. Minkälaiset miinuskalorit toimivat milläkin tavalla. Eikä vaan suoraan vaadittaisi liikaa ja liian pienessä ajassa. Toki tässäkään asiassa ei voi yleistää, on joitakin prosentteja asiakkaista, jotka pystyvät tiukkoihin vaatimuksiin ja oppivat siinä samalla, mutta valtaosa asiakkaista repsahtaa ja palaa samaan vanhaan totuttuun tapaan viimeistään valmennuksen päätyttyä.

On hienoa mainostaa pienin askelin tapahtuvia elämäntaparemontteja tai sitten rasvaa polttavia valmennuksia, mutta ennen kaikkia noita pitäisi miettiä miten opetan ne ihmiset elämään noin? Ja olen sen nyt täällä kotona ollessani tajunnut, että yksinkertaisesti opettamalla. Tajuatteko, vähän niinkuin koulussa oltaisiin. Selkeät "oppitunnit", miksi suvaitsevaisuus ruokailussa on teille hyväksi? Eikä niin, että herkutella pitää ja saa. Mistäs se ihminen tietää mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa? Jos on elämänsä oppinut herkuttelemaan joka päivä? Ei mitään muuta, kuin sen oman pään työstämistä, koska sen pitää olla kunnossa ja valmis muutoksiin ennenkuin keneltäkään voidaan vaatia yhtään mitään.


Olisiko tässä ideaa seuraavaksi valmennuspaketiksi? Voisi toteuttaa verkossa sekä pienryhmänä. Pelkästään sitä mentaalivalmennusta, eikä mitään muuta. Vähän samalla tapaa kuin meillä täällä kotona, miksi pitää kunkin tehdä mitäkin, että homma toimii? Tällaisia ajatuksia tuli tänä aamuna, alan ehkä tätä jalostamaan teille uudeksi työkaluksi.

Ihanaa viikkoa.

XxX Sanna   

21. huhtikuuta 2020

37 vuotta, uusin silmin tajuan tätä elämää



Tänään tiistaina 21.4. minä täytin jo 37 vuotta. Mihin ihmeeseen tämä aika oikein menee? Ennen tätä päivää sanoin koko ajan, että haluaisin olla vielä nuori, ehkä 18-vuotias. Mutta tänä aamuna, kun heräsin tajusin, miten hienoa on olla juuri 37-vuotias. Olen miettinyt todella paljon mitä kaikkea se elämä on tähän menessä eteeni tuonut. Tapahtumia on ollut todella paljon ja jotenkin enemmän rankkoja kuin hyviä. Äsken minulle soitti ystävä, joka on ollut elämässäni kauan. Meillä voi mennä pitkiä aikoja ettei olla tekemisissä, mutta aina jatketaan siihen mihin jäätiin. No Heli ihana Ihanainen, kuitenkin äsken soitti ja lauloi minulle, Irwinin maailma on kaunis biisiä. Itku silmässä kiitin taas yhdestä ihanasta ihmisestä elämässäni.

Mitä siihen elämään on sitten mahtunut? Liian paljon, jotta kaikkia viitsisi kirjoittaa. Tänään olenkin pohtinut sitä, olenko minä nyt vanha? En minä kyllä ole, olen elämäni parhaassa kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta se tie minkä olen tähän hetkeen kulkenut, on ollut vaativa, mutta erittäin opettava. Kiitollisuus on tullut elämääni vasta viime vuosina. Olen ennen ollut sitä mieltä, että olen niin tai näin niin aina tulee pataan ja pahasti. Pessimisti ei pety koskaan on ollut mottoni jo liian pitkään.

Muutama ihminen ansaitsee kiitokset siitä, että kuuluvat elämääni ja ovat opettaneet minua olemaan juuri tällainen kuin olen. Ensimmäiseni ehdottomasti isäni <3 jolle olen saanut olla prinsessa kaikki elämäni 37 vuotta. Hän on ehdottomasti suurin idolini, jonka omistan, sillä juuri hän on opettanut minulle miten selvitä, vaikka välillä meinaakin olla vaikeaa.

Toisena yhtä tärkeänä äitini. Hän on opettanut minulle, miten ollaan nainen ja pidetään perheestä huolta. Ollut aina tukena ja turvana, vielä aikuisiälläkin. Koskaan ei ole ollut asiaa, joka olisi vaikuttanut meidän väleihimme. Olemme todellakin hyvä tiimi ja olleet monessa toistemme tukena.

Kolmantena tulee mummo. Nyt 95-vuotias teräsnainen on elänyt varmasti kanssa kovan, mutta antoisan elämän. Koskaan en ole kuullut hänen valittavan mistään, vaan aina positiivisuuden kautta on elämästä puhunut. Olisi hienoa saada elää yhtä pitkä ja terve elämä, minkä mummoni on elänyt.

Neljäntenä on ehdottomasti avopuolisoni Urpo, joka on opettanut minulle, että minuakin voidaan rakastaa juuri sellaisena kuin olen. Ja ei, en todellakaan ole mikään helppo ihminen, mutta olen iän myötä tullut paljon lepsummaksi. Hän on kertonut minulle joka päivä meidän yhdessäolomme aikana, miten hieno nainen olen ja miten paljon minua rakastaa. Se, jos mikä on tehnyt huonolle itsetunnolleni ihmeitä. Olen myös oppinut yhteisen taipaleemme aikana itsestäni enemmän kuin koskaan ennen.

Viimeisenä muttei vähäisempänä on paras ystäväni Tanja. Hän on kuunnellut kaikista eniten elämäni itkuja, iloja ja kaikkea mikä vaan mahtuu siihen väliin. Koskaan hän ei ole minua hylännyt, vaikka välillä on ollut vähän raskastakin. Olemme nauraneet yhdessä toisillemme lisää ikävuosia monia ja hänen käsiin voisin luovuttaa vaikka henkeni.

Kaikista tärkein ja kiitoksen ansainnut ihminen olen kuitenkin minä itse. Minä olen noussut aina, kun olen kaatunut, iloinnut silloin kun on ollut sen aika. Mennyt rohkeasti kohti haaveitani ja ottanut suuriakin riskejä. On hienoa olla juuri nyt tässä missä olen. Olen ehkä vähän vanha, mutta onnellinen. Olen saavuttanut juurikin ne asiat mitä minun on kuulunutkin. Olen vasta matkani alussa, on ihanaa olla jo aikuinen nainen, joka ehkä jo henkisestikin on pääsyt murrosiän yli.

Olkaa naiset ylpeitä siitä, minkä ikäisiä, näköisiä ja arvoisia olette.

XxX Sanna