28. marraskuuta 2019

Kerrankin osasin rauhoittua!!

Olen maailman huonoin ihminen jättämään omia treenejäni väliin. Miksi? No ehkä sen takia, että se on ainut paikka missä saan olla ilman minkäänlaisia ajatuksia muusta kuin itsestäni. Olen ottanut tavakseni käydä salilla 3-4 krt joka viikko ja todellakin nautin siitä. Mieluummin menen nykyään salille kuin lähden lenkille. Minusta on ihanaa vääntää itseäni vastaan siellä ja nautin, kun onnistun jossakin. Olen asettanut itselleni myös aika kovat tavoitteet sinne.

Valmentajana olen asiakkailleni hyvinkin tarkka siitä milloin olisi syytä rauhoittaa ja pitää taukoa treenistä. Olen ehdoton siitä, että kipeänä ei treenata. Voin kyllä myöntää etten ole itse lähellekään sellainen, joka jättää pienen flunssan takia treenit väliin. Yleensä kärsin siitä sitten ja saan vielä kamalamman taudin. Mutta nyt olen kehittynyt silläkin saralla. Viikonloppuna alkoi minusta tuntua siltä, että flunssa on tulossa. Aloitin ihan välittömästi sen torjunnan keräämällä kaikki mahdolliset öljypulloni, inkiväärijuomani sekä hunajat kaapista. Tauti ei ottanut maanantaihin mennessä helpottaneeksi.

Oloni ei ollut mitenkään super kipeä, mutta poskionteloni olivat todella pahan tuntuiset. Niinpä päätin jättää maanantain treenin väliin ja katsoa oloni tiistaina. Aamulla heti herättyäni päätin, että tiistaikin saa jäädä välistä. Oloni helpottaa kokoajan ja olen jo ehkä hieman tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten mennyt salille. Miksi sitten olen tällainen? Olen pohtinut tätä nyt tämän päivän ja tullut siihen tulokseen, että olen edelleen itselleni ihan liian ankara. Soimaan itseäni tekemättömistä töistä, tällä kertaa treeneistä, vaikka siihen ei ole todellakaan mitään syytä.

Kirjoitan tästä lähinnä sen takia, että todella monella ihmisellä on varmasti sama vika. Vaaditaan itseltä ihan liikaa ja jos joku asia jää tekemättä, niin koetaan, että koko projekti on mennyt pilalle. Mennään monesti sen oman jaksamisen äärirajoilla, tehdään ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Jaksetaan sitä jonkun aikaa, sitten väsytään ruvetaan lipsumaan, tehdään huonoja valintoja ja koetaan, että kaikki on mennyt pilalle. Miten siitä voisi sitten oppia pois? No ensimmäiseksi pitäisi minun mielestäni opetella olemaan itselleen armollinen. Oppia kehumaan itseään eikä aina vaan soimaamaan, antaa itselle mahdollisuus ottaa välillä vähän rennommin.

Jos puhutaan nyt ihan treenaamisesta niin siinä varsinkin lepo tekee välillä todella hyvää. Tehdä välillä ihan jotain muuta, mennä ulos kävelylle, nauttia rauhallisista illoista kotona perheen kanssa tai kokeilla jotain uutta lajia. Elämästä pitäisi nauttia, elää sitä hyvällä mielellä. Minä olen todella onnellinen, että olen oppinut arvostamaan viimeinkin itseäni ja tekemään elämästäni vieläkin hauskempaa ja ennen kaikkea rennompaa. Olen opetellut tekemään arjestani juhlaa. Monissa asioissa olen vieläkin liian neuroottinen ja teen niistä itselleni hankalampia kuin ne ovatkaan, mutta eihän kaikkea voi kerralla oppia.

Yksi tämän vuoden tavoitteistani oli opetella olemaan myös itselleni armollinen ja olen kyllä siinä melko hyvin onnistunut. Sen verran voin kuitenkin teille paljastaa, että paljon jäi opeteltavaa vielä tulevillekin vuosille, mutta sitähän se elämä on, kasvamista ja virheistä oppimista. Olen ylpeä itsestäni tällä hetkellä, olen osannut ehkä ensimmäisen kerran elämässäni rauhoittua ennen kuin olen ihan vuoteen pohjalla.


Suosittelen kaikille sitä oman itsensä kuuntelemisen taitoa ja ennenkaikkea sitä, että opitaan hiljentämään se piru siitä olkapäältä huutelemasta. Ainakin silloin, kun on sen aika olla hiljaa. Sekin on opeteltavaa, koska joskushan se on ihan hyvä, että se piiskaa meitä eteenpäin.

Näillä ajatuksilla eteenpäin.

XxX Sanna

25. marraskuuta 2019

Halusin, tein töitä ja saavutin

Minulla jos jollakin on haaveita, tavoitteita ja tientynlaisia aikatauluja. Olen haaveillut omasta macbookista nyt jo varmasti 3 vuotta. Olen säästänyt, joutunut käyttämään säästöstä rahoja, taas aloittanut ja vihdoin saavuttanut. Nyt vihdoin ja viimein koitti se päivä, kun sain mennä kauppaan ja ostaa itselleni uuden työkalun. Nyt ihan innoissani kirjoitan sillä ensimmäistä tekstiäni.


Oli se tavoite mikä vaan, niin sen saavuttamisen eteen on tehtävä töitä. Olen kuunnellut monien urheilijoiden sekä laulajien elämänkertoja ja jokaisen tarinan taustalla sama kertomus kovasta työstä ja halusta onnistua. Kaikki heistä ovat joskus olleet aloittelijoita, tuntemattomia ja takataskussa ainoastaan suuret haaveet ja tavoitteet. Kaikkia heitä on vienyt eteenpäin halu menystyä ja saavuttaa jotain suurta. Tie ei ole ollut helppo, monet kerrat on tullut lunta tupaan ja ajatukset ovat olleet luovuttamisessa. On ollut todella hienoa kuunnella heidän tarinansa, onnistumiset ja ennen kaikkea aistia se onnellisuus ja ylpeys siitä omasta onnistumisestaan.

Minulla on haaveita ja tavoitteita oman urani kannalta. Olen niissä vielä aivan alussa, mutta vielä ei ole minun aikani, koska lapseni tarvitsevat minua tällä hetkellä todella paljon. Olen kuitenkin laatinut itselleni aikataulun mitä minäkin vuonna tapahtuu, ja tämän vuoden tavoitteet ovat nyt täyttyneet, kun konekin on saatu hommattua.

Olen työssäni huomannut, että ihmisillä on nykyään tapana luovuttaa ihan liian aikaisin. Halutaan asioita nopealla aikataululla, mutta ei olla kuitenkaan valmiita tekemään töitä tavoitteiden eteen niin paljoa kuin ne vaatisivat. Etsitään usein helpompaa keinoa ja kuvitellaan, että sinne onneen on oikotie. Sitä polkua ei valitettavasti useinkaan löydy. Minä jos kuka olen joutunut opettelemaan paljon uusia juttuja, jotta olen päässyt edes siihen missä nyt olen.


Yrittäjänä olen ehkä ihan eniten hukassa markkinoinnin kanssa. Siihen sekä kaikkeen some-elämään tarvitsen todella paljon apua ja oppeja, koska olen todellakin oman mukavuusalueeni ulkopuolellani. Sen verran kunnianhimoinen olen kuitenkin, että olen luvannut opetella ja osata sen osa-alueen ensi vuoden loppuun mennessä jo paremmin kuin nyt. Jos minä haluan pärjätä, olla yksi niistä jonka valmennuksiin halutaan, on minun oltava niin hyvä, että pystyn antamaan asiakkailleni juuri sitä, mitä he haluavat. 

Ei ole väliä sillä mistä haaveilet ja mitä tavoittelet se voi olla mitä vaan, parempi työpaikka, elämäntapamuutos, uusi auto tai vaikka se tietokone. Kunhan sinulla on joku, joka motivoi sinua eteenpäin. Se onnistumisen tunne on jotain sanoin kuvaamatonta, kun kova työ palkitaan. Usko itseesi, koska kaikki on mahdollista.

Ihanaa viikkoa kaikille.

XxX Sanna 

15. marraskuuta 2019

Makaronilaatikko, josta ei ole paluuta vanhaan

Ystävät ovat kultaakin kalliimpia, olen hokenut sitä joka paikassa nyt viimeisen neljä vuotta. Ja kyllä olen edelleen sitä mieltä. Varsinkin sellaiset ystävät, jotka kertovat sinulle maailman parhaat ruokareseptit ja antavat vielä luvan jakaa ne teille rakkaat lukijani. Te, jotka minut tunnette tiedätte, että olen jossakin asioissa ihan neuroottinen. Yksi niistä on juurikin ruoka. Haluan tehdä kaiken itse alusta asti, mahdolisimman puhtaasti ja tietenkin terveellisesti. Nykyään nuukana ihmisenä on tullut vielä lisänä se, että mahdollisimman halvalla ja tietenkin leivinuunissa.

Soittelin elämäni yhdelle tärkeimmistä naisista Saija Heinämäelle maanantaina ja hän kertoi, että oli tehnyt maailmankaikkeuden parasta makaronilaatikkoa ikinä. Porkkana-punajuuriraasteella ja hunajalla höystettynä. Tiesin heti, että tätä on testattava. Niinpä eilen aamulla leivinuuniin sujahti kyseinen laatikko. Ja voi pojat miten se oli hyvää!! Soitin samantien Saijalle ja kysyin saako reseptin jakaa, ja hei tässä se tulee. Sulle ehkä viikonlopun ruoka. 

 Porkkana-punajuurimakaronilaatikko

400g jauhelihaa (minulla oli hirven) 
voi tehdä myös kananjauhelihasta
200-300g makaronia
2-3 porkkanaa
2 punajuurta
Hunajaa
Ruokakerma
2 kananmunaa
Mausteet.


Ruskista jauheliha ja keitä makaronit. Kuori ja raasta isoksi raasteeksi porkkanat sekä punajuuret. Ruskista niitä hetki pannulla ja lisää joukkoon hunajaa, minä laitoin ehkä 1 vähän reippaan ruokalusikallisen. Anna hunajan sulaa raasteen sekaan. Laita uunivuokaan ensin vähän makaronia pohjalle, jauheliha päälle. Laita jauhelihan päälle porkkana-punajuuriraaste ja heitä loput makaronit vielä siihen päälle. Tee ruokakermasta ( minulla oli tavallinen 4% ruokakerma) ja kananmunista ns. munamaito ja mausta se. Minä laitoin suolaa, ja hivenen pippuria. Olin maustanut jauhelihan jo paistuessa. Kaada seos vuokaan ja laita uuniin 200 astetta n. 1 tunti. Nauti salaatin kera.


Maukkaita hetkiä.

XxX Sanna

14. marraskuuta 2019

Asiakkaan sanoin: Viisi kuukautta treeniä takana


Kun me viisi kuukautta sitten tapasimme ensimmäisen kerran ja aloimme miettiä, miten tätä elämäntapamuutosta aletaan viemään eteenpäin, istui edessäni aivan erilainen nainen kuin tänä päivänä. Kaikista suurin muutos ollaan tehty pään sisällä olevien ajatusten parissa. Olemme murtaneet monia ennakkoluuloja, sekä vanhoja opittuja malleja. Aina ei ole matkan teko ollut helppoa, eikä sitä helpottanut painon junnaaminen tai heittely yhtään. Minun suurin tehtäväni on ollut tukea ja valaa uskoa siihen, että muutokset vievät aikaa ja siihen, että itseään soimaamalla tai rankaisemalla emme koskaan pääse tavoitteeseemme. Mutta lukekaa itse tämän vahvan naisen tarina tähän asti. Tunnen suurta ylpeyttä ja olen todella otettu saadessani työskennellä näin vahvan naisen kanssa!

"Ollaan Sannan kanssa tehty töitä nyt viisi kuukautta. Suurin muutos on tapahtunut korvien välissä. Aiemmin painonpudotukseen on omassa mielessä kuulunut ehdoton ruokavalio, joka on pitänyt tietenkin punnita ja jos siitä on lipsunut, on kaikki mennyt samantien vikaan ja on pilattu kaikki työ. Samoin liikunnan kanssa, jos on jäänyt lenkit välistä, on pitänyt tehdä hampaat irvessä mammuttilenkki oikein rankaisujen rankaisuna, sovituksena lenkkien vähyydestä. 

Nyt Sannalta olen oppinut sen, ettei matka tyssää yhteen huonosti suunniteltuun ruokaan tai herkkupäivään. Itseään ei tarvitse liikunnalla polttaa loppuun, ei rankaista itseään liikunnan vähyydestä tai "huonoista" ruuista. Matka jatkuu ja huomenna on uusi päivä, jolloin tehdään asiat paremmin ja yksikin liikuntakerta on parempi kuin ei yhtään kertaa.

Syksy on ollut haastava, töitä on ollut paljon, yhdessä vaiheessa tuntui että jopa liikaakin. Ilman Sannaa olisin lopettanut viimeistään silloin. On ollut oikeasti kiire ja sitten se kiire, jonka tekee itse kun hokee itselleen että "on kiire ja pitäisi ehtiä ja en varmaan ehdi ja ja ja ja" . Arvostan Sannaa mielettömästi, kun hän näkee kuinka ankara olen itselleni, eikä hän ala hiillostamaan, kun kerron että nyt on mennyt syömiset liian vähällä ja liikkumaan ei ole "ehtinyt". Sanna antaa silloin vinkkiä, kuinka hän itse tekee ja pistää miettimään voisiko asioita ajatella jotenkin toisella tavalla.

Asia, joka on yllättänyt matkan varrella, on kuinka paljon ajatustyötä on vaadittu. Kovana suorittajana ajattelin ensi alkuun, että kyllähän tämä käy, saan ohjeet, jotka vaan suoritan ja saan tuloksia. Totuus kuitenkin on, että en olisi näin painava eikä paino olisi jojoillut, jos se ajatusmaailma olisi kunnossa. Kaiken kiireen keskellä iski ajatus, että tämän takia olen lihava, ei ole muka aikaa laittaa ruokaa, syön liian vähän, korvaan ruuan banaanilla ja suklaalla, huolehdin kaikista muista, paitsi itsestäni. Syksystä jäi monta hyvää oivallusta, suunnitelmallisuus ruuassa ja liikunnassa. Pakkasessa on hyvä pitää pientä varastoa, mistä ottaa se hyvä vaihtoehto ruuaksi. Itselleen saa olla armollinen, kotihommia ei tarvitse tehdä joka päivä kahta tuntia, tiskipöydän ei tarvitse aina kiiltää. Ja tärkein, jos en pidä itsestäni huolta, en jaksa huolehtia toisista tai tehdä työtä josta pidän ja jossa haluan edetä. 

Kolmen kuukauden kohdalla tehtiin kehonkoostumusmittaus ja verrattuna aloitusmittaukseen rasvaprosentti oli vähentynyt 3 % ja lihasta olin saanut 400 grammaa lisää, mutta paino oli aika kainosti laskenut. Avuksi otettiin punnittava ruokavalio, ja sen avulla tajusin, että olin syönyt aivan liian vähän, hyvät rasvat puuttuivat melkein kokonaan. Nyt ollaan saatu aineenvaihdunta käyntiin ja paino laskemaan. Hassuinta on se, että vaatekaapista löytyy koko ajan uutta päällepantavaa (koska tietenkin vanhat vaatteet on pitänyt säilyttää, vaikka painoa on tullut tasaisesti lisää vuosien aikana).

Matka jatkuu, töitä on vielä paljon, opeteltavaa vielä enemmän, mutta Sannan kanssa on ilo tehdä tätä matkaa. Jos joku miettii, että pitäiskö, kannattaisko, uskaltaisko lähteä personal trainerin asiakkaaksi, niin sanon, että pitäisi ja kannattaisi ja uskalla, se on sen arvoista."

Muistakaa, että jokaisella on mahdollisuus ja oikeus panostaa omaan hyvinvointi, sillä pitkässä juoksussa se on se kaikista tärkein asia.

XxX Sanna

Käy lukemassa myös edellinen osa:
Asiakkaan sanoin: Onko personal trainerin palkkaamisessa järkeä?

13. marraskuuta 2019

ISI


Isi, minun isi. Viime sunnuntaina 10.11. oli taas isänpäivä. Minä en viettänyt sitä tänäkään vuonna oman isäni kanssa, mutta näin hänet kyllä sitten seuraavana päivänä ja tietenkin soiteltiin silloin aamulla. Olen aina ollut isän tyttö, vaikka pienenä isäni oli aina töissä ja äiti se, joka meidän kanssa oli kotona, teki läksyjä, lohdutti jos itketti ja iloitsi jos nauratti. Mutta silti isi oli aina minulle se kaikista paras. Muistan miten hienoa oli päästä isän kanssa pienenä paikalliselle huoltoasemalle kahville, vaikka aina siellä menikin turhan kauan, isäni jäätyä suustaan kiinni ihan jokaisen ihmisen kanssa. Nyt kun mietin niin mistähän sekin luonteenpiirre on periytynyt :D

Meidän iskä oli maailman tiukoin kasvattaja. Hyvin määrätietoinen ja periksiantamaton. Jos isä sanoi jotain silloin toimittiin niin, vastaväitteille ei ollut varaa. Muistan teini-iässä miten inhosin niitä typeriä kotiintuloaikoja. Mutta jos et ollut sovittuna aikana kotona, niin silloin isi Löytömäki tuli hakemaan. Minua ei haettu koskaan, mutta veljeäni sitäkin enemmän. Toinen suuresti ärsyttävä piirre isän kasvastuksessa oli, ettei äidille saanut, koskaan äkkäillä, silloin isäni teki hyvin pian selväksi, että jos oli jotakin valitettavaa niin ainoastaan isälleni. Niinpä en ryttyillyt koskaan kummallekaan. Nyt myöhemmin olen tajunnut, kuinka tärkeää oli opettaa minulle kovapäiselle teinille, vanhempien ihmisten kunnioittamista.

En muista isääni lapsuudesta sellaisena sylissä pitävänä tai leikkivänä isänä, mutta muistan hänet turvallisena. Isäni on persoona, joka jakaa todella paljon mielipiteitä luonteensa takia, hän sanoo asiat aina niinkuin ne on ja sille ihmiselle kenelle on ajatellut. Muistan myös nuoruudestani sen, että hän puolusti aina meidän perhettä kaikissa mahdollisissa asioissa. Koskaan kukaan ei voinut meitä mollata hänelle. Minulle tuli jo pienestä pitäen suuri tarve puolustaa isääni, koska kuulin usein siitä miten äkkipikainen ja äkäinen hän oli. Olen sellainen vieläkin, menen aina isäni puolella jos on tiukka paikka. Nykyään kyllä kyseenalaistan häntä jos siihen on tarvetta, mutta loppuviimein aina olen hänen puolellaan. Olen perinyt isäni luonteen, kuulen todella usein, että olet aivan kuin isäsi. Puolustan omiani henkeen ja vereen, olen ystävä aina suurella sydämellä, mutta jos minut pettää niin se on sitten siinä.

En osaa sanoa miksi isä on minulle ollut aina niin tärkeä, vaikka meidän yhteinen aikamme onkin todella vähäistä. Aina kuitenkin nuorempana käännyin isäni puoleen, jos oli jotankin ongelmaa jonkun kanssa. Isäni myös opetti minut pitämään puoleni, pärjäämään omillani. Äitini puolestaan sen, ettei kenenkään tarvinnut auttaa missään. Se on ehkä sellainen kombo, että välillä meinaa itseäänkin hirvittää. Olen kiitollinen hänelle siitä, että hän on jaksanut aina kuunnella ongelmani, pyrkinyt omalla isämaisella tyylillään auttamaan. Sitä en voi sanoa, etteikö meillä olisi ollut riitoja ja ettenkö olisi pettynyt hänen ratkaisuihinsa, mutta aina loppujen lopuksi se isin tyttö nostaa päätään.

Jos isäni minulle jotakin on opettanut, niin työnteon. Siitäkin kuulin aina ennen, että olet ihan yhtä hullu tekemään töitä kuin isäsi, mutta olikos se nyt sitten niin huono juttu. Teen töitä vieläkin paljon, mutta nyt vastapalani tekee vieläkin enemmän, niin siitä ei kuule enää. Työnteko oli meillä aina itsestään selvyys, ei ollut oikotietä onneen. Rahat piti tienata suurinpiirtein aina itse, kesät olin 15-vuotiaasta asti kesätöissä betonivalimolla ja ammattikoulun aikaan paistelin illat hampurilaisia. Sekin oppi oli todella tärkeä, koska olen pärjännyt elämäni hyvin pienillä ansioilla, saaden kuitenkin tehdä juuri sitä mistä olen tykännyt.

Olen kiittänyt isääni jonkun kerran siitä, että hän jaksoi olla kanssa niin tiukka. Ilman sitä jumalatonta kuria voisin olla missä vaan katuojan pohjalla, koska vauhtia olisi voinut olla nuorena jopa liikaa. Töistä isä sanoi aina, että pitää tehdä sellaista työtä mistä oikeasti tykkää, ei saa olla paikassa missä ei viihdy. Sekin on ollut ihan älyttömän hyvä ohje minulle tähän elämään. Olen pienestä pitäen oppinut ettei mitään saa ilmaiseksi, vaan aina on tehtävä asioiden eteen töitä. Toki minä olin myös isin lellikki ja sain aika paljon myös ihan vaan siksi, että olin isin tyttö.

Isänpäivä on jokaiselle isälle tarkoitettu päivä. Silloin jokaista isää pitäisi muistaa, sillä jokaisessa isässä on varmasti jotakin muistamisen arvoista. Ainakin haluaisin ajatella niin. Minulla on maailman paras isi just mulle, se ei ole sitä välttämättä kenellekään muulle tai muun mielestä, mutta just mulle se on. Olen kiitollinen siitä, että isäni on hyvässä kunnossa, (vaikka sairastaakin melkein kymmentä ensimmäistä kansatautia) ja eläkkeellä olosta huolimatta jaksaa olla vielä töissäkin. Mutta joskus jokaisesta meistä täytyy luopua, ja se aika kun täällä vielä ollaan olisi hyvä käyttää hyödyksi. Kertoa sille toiselle, että tykkää, isäni ei kylläkään ole mikään tunteiden näyttäjä, mutta tiedän että se tykkää musta :D Onneksi olen perinnyt paremmat kyvyt puhua asioistani, kuin isäni.

Kiitos isi, että olet just mun isi ja olet kasvattanut minusta juuri tälläisen naisen!

XxX Sanna

6. marraskuuta 2019

Terveelliset herkut


 *Sisältää kaupallisia linkkejä

Tämä pimeys mikä meillä tällä hetkellä valitsee on jotakin ihan jäätävää. Tuntuu, kuin aina olisi jonkinlaisessa pussissa. Onneksi satoi edes pieni huntu lunta, niin maisema hieman valostui. Monelle tämä vuoden aika on todella vaikea ja masentava. Monet myös sanovat sen lisäävän makeanhimoa. Ja se varmasti pitää myös paikkansa. Minä ajattelin kasata teille muutaman hyvän ja terveellisemmän vaihtoehdon makeannälkään.

Ensimmäisenä ihan ykköset päiväkahville:

Kauravohvelit


1 kananmuna
1 dl kaurajauhoa tai jauhettuja kaurahiutaleita
1-2 tl vaahterasiirappia
1/5 tl leivinjauhetta
1/5 tl suolaa
Nesteeksi kauramaitoa ja vettä niin, että taikinasta tulee juokseva ja helposti paistettava.
Laita vohvelipannulle kookosöljyä ja paista. 


Tuoreet marjat/hedelmät dipattuna  sulatettuun tummaan suklaaseen


Välipalaksi on ihana nauttia myös erilaisia hedelmiä, jotka ovat jo valmiiksi makeita. Minä olen myös usein, jos oikein makeanhimo yllättää, dipannut niitä sulatettuun tummaan suklaaseen. Nopeaa helppoa ja varmasti vie sen makean himon mennessään.


Vaikka syksy ja omenoiden aika onkin jo mennyt, niin mikään ei voita omena-kaurapaistosta Sannan tyyliin.

 

Kaura-omenapaistos

 

Paistoksen tulee omenaa 4-5 kpl (riippuu omenan koosta)
 n.3 dl kaurahiutaleita,
n. 1dl kookosrasvaa, kanelia ja pikkasen ruokokidesokeria.
Sitten vaan uuniin 200 asteeseen ehkä puoleksi tunniksi.
Nauti  vaniljapuddingin kanssa.

Dippivihannekset


Televisiota katsellessa voi napostella dippivihanneksia ja tehdä kylkeen dipin. Minä teen usein dipin maitorahkasta, johon laitan sekaan paljon yrttejä. Minun suosikkini on ehdottomasti tzatzikimauste. Lisäksi laitan vielä sitruunapippuria hieman ja nesteeksi puristan joko limen tai sitruunan mehun.

Näillä vinkeillä pääset alkuun ja saat herkkuhampaasi taltutettua :D

XxX Sanna
 

3. marraskuuta 2019

Minä rakastan sinua

Kolme pientä sanaa. Kuuletko sinä noita sanoja elämässäsi tarpeeksi usein? Ja muistatko sanoa ne tarpeeksi usein lähimmäisillesi? Minä rakastan sinua ovat mielestäni kaikista merkityksellisemmät sanat, joita voit kuulla tai sanoa toiselle ihmiselle. Toki pitää muistaa, että sanojen takana tulee olla tunne, pelkillä sanoilla ei ole mitään merkitystä.

Minulle tunteiden näyttäminen on ollut aikuisiällä opeteltava juttu. Meillä kotona ei lapsuudessani vanhempieni välillä rakkauden tunnustuksia kuulunut, eikä paljoa hellyyden osoituksiakaan. Minua kyllä pidettiin sylissä ja halailtiin, mutta ehkä sellainen tunteiden näyttäminen jäi todella vähäiseksi. Minä kasvoin niin, ettei se ollut normaalia ja kenties jopa vähän hävettävää. Naimisissa ollessani tilanne ei myöskään muuttunut. En muista, että minulle olisi kertaakaan sanottu muiden ihmisten läsnäollessa, että rakastan sinua tai kehuttu muutenkaan. Enkä toki itsekkään tehnyt niin. Lapsille kyllä pyrittiin osoittamaan rakkautta ja hellyyttä, mutta vanhemmilta he eivät sitä valitettavasti nähneet.

Nykyinen mieheni on aivan erillainen. Hän opetti minulle hellyyden, tunteiden näyttämisen tärkeyden ja ennen kaikkea niistä puhumisen. En ole kolmeen ja puoleen vuoteen nukahtanut kertaakaan (jos molemmat ollaan kotona tai samassa paikassa) niin ettenkö ole kuullut viimeisenä sanoja; Minä rakastan sinua. En muista myöskään, että olisin herännyt kertaakaan niin ettenkö olisi sanoja kuullut. Yhtään aamua ei olla lähdetty töihin niin etteikö toiselle oltaisi käyty sanomassa; minä rakastan sinua. Nykyään kuulen sanat monta kertaa päivässä, oltiin sitten kotona tai kylässä, ne ovat täynnä tunnetta ja aitoutta. Niiden ansiosta olen saanut itsetuntoni vahvistumaan, selvinnyt monista myrskyistä ja ennenkaikkea oppinut rakastamaan.



Minusta tärkeintä tunteiden näyttämisessä on ehdottomasti malli, jonka tytöt saavat. He näkevät sen, että ne kuuluvat parisuhteeseen, se on normaalia. He näkevät sen, että halaillaan ja pussaillaan. Ja ennenkaikkea he kokevat sen itse. Meillä pidetään paljon sylissä, pussaillaan, nukutaan lusikassa ja nautitaan yhdessäolosta aina kun se vaan on mahdollista. Tytöt oppivat siihen, he osaavat arvottaa itsensä tulevaisuudessa paremmin. Ei tarvitse kerjätä rakkautta, vaan sen pitää tulla automaattisesti ja sydämestä. Väkisin ei voi ketään rakastaa, eikä vaatia rakkautta muilta. Toinen tärkeä juttu on ehdottomasti, että kaiken se kestää. Vaikka välillä menee hermo ja tuleekin riitaa, niin rakkaus ei katoa, asiat pitää puhua ja selvittää. Ilman sitä rakkaus ei voi pysyä puhtaana. Tämän päivän ihmiset ovat kiireisiä ja voivat valitettavan huonosti, silloin se parisuhde voi jäädä taka-alalle, vaikka siitä pitäisi tulla kaikista suurin voima.

Minä olen kiitollinen elämälleni, että se näytti minulle rakkauden voiman ja todisti sen olemassaolon. Sen avulla olen päässyt eteenpäin elämäni jokaisella osa-alueella, vahvistanut omaa itsetuntoani. Olen vahvempi ihminen nyt, kuin koskaan, väitän olevani myös parempi äiti, koska minulla on asiat nyt kunnossa. Tekstin punainen lanka olikin, etteivät ihmiset unohtaisi rakastaa, kertoa siitä uusi sille ketä kohtaan tunteet ovat. Opettakaa kaikille lähimmäisillenne se rakkaus mitä tunnette ja kehottakaa heitä tekemään samoin.

Monesti puhutaan siitä, että pitää rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa muita. Se on totta, mutta kun osaaat rakastaa itseäsi niin opettele rakastamaan myös muita. Ja ennen kaikkea anna ihmisten rakastaa sinua. Se ei riko sinua vaan vahvistaa. Ihmistä ei ole luotu olemaan ja pärjäämään yksin, vaan toisen ihmisen kanssa. Minusta on ihanaa, kun olen oppinut rakkauden voiman ja jakamaan elämäni toisen ihmisen kanssa. Yhdessä olemme onnellisia ja pärjäämme elämme myrkyistä.

Rakkauden täyteistä päivää <3

XxX Sanna