Olen maailman huonoin ihminen jättämään omia treenejäni väliin. Miksi? No ehkä sen takia, että se on ainut paikka missä saan olla ilman minkäänlaisia ajatuksia muusta kuin itsestäni. Olen ottanut tavakseni käydä salilla 3-4 krt joka viikko ja todellakin nautin siitä. Mieluummin menen nykyään salille kuin lähden lenkille. Minusta on ihanaa vääntää itseäni vastaan siellä ja nautin, kun onnistun jossakin. Olen asettanut itselleni myös aika kovat tavoitteet sinne.
Valmentajana olen asiakkailleni hyvinkin tarkka siitä milloin olisi syytä rauhoittaa ja pitää taukoa treenistä. Olen ehdoton siitä, että kipeänä ei treenata. Voin kyllä myöntää etten ole itse lähellekään sellainen, joka jättää pienen flunssan takia treenit väliin. Yleensä kärsin siitä sitten ja saan vielä kamalamman taudin. Mutta nyt olen kehittynyt silläkin saralla. Viikonloppuna alkoi minusta tuntua siltä, että flunssa on tulossa. Aloitin ihan välittömästi sen torjunnan keräämällä kaikki mahdolliset öljypulloni, inkiväärijuomani sekä hunajat kaapista. Tauti ei ottanut maanantaihin mennessä helpottaneeksi.
Oloni ei ollut mitenkään super kipeä, mutta poskionteloni olivat todella pahan tuntuiset. Niinpä päätin jättää maanantain treenin väliin ja katsoa oloni tiistaina. Aamulla heti herättyäni päätin, että tiistaikin saa jäädä välistä. Oloni helpottaa kokoajan ja olen jo ehkä hieman tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten mennyt salille. Miksi sitten olen tällainen? Olen pohtinut tätä nyt tämän päivän ja tullut siihen tulokseen, että olen edelleen itselleni ihan liian ankara. Soimaan itseäni tekemättömistä töistä, tällä kertaa treeneistä, vaikka siihen ei ole todellakaan mitään syytä.
Kirjoitan tästä lähinnä sen takia, että todella monella ihmisellä on varmasti sama vika. Vaaditaan itseltä ihan liikaa ja jos joku asia jää tekemättä, niin koetaan, että koko projekti on mennyt pilalle. Mennään monesti sen oman jaksamisen äärirajoilla, tehdään ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Jaksetaan sitä jonkun aikaa, sitten väsytään ruvetaan lipsumaan, tehdään huonoja valintoja ja koetaan, että kaikki on mennyt pilalle. Miten siitä voisi sitten oppia pois? No ensimmäiseksi pitäisi minun mielestäni opetella olemaan itselleen armollinen. Oppia kehumaan itseään eikä aina vaan soimaamaan, antaa itselle mahdollisuus ottaa välillä vähän rennommin.
Jos puhutaan nyt ihan treenaamisesta niin siinä varsinkin lepo tekee välillä todella hyvää. Tehdä välillä ihan jotain muuta, mennä ulos kävelylle, nauttia rauhallisista illoista kotona perheen kanssa tai kokeilla jotain uutta lajia. Elämästä pitäisi nauttia, elää sitä hyvällä mielellä. Minä olen todella onnellinen, että olen oppinut arvostamaan viimeinkin itseäni ja tekemään elämästäni vieläkin hauskempaa ja ennen kaikkea rennompaa. Olen opetellut tekemään arjestani juhlaa. Monissa asioissa olen vieläkin liian neuroottinen ja teen niistä itselleni hankalampia kuin ne ovatkaan, mutta eihän kaikkea voi kerralla oppia.
Yksi tämän vuoden tavoitteistani oli opetella olemaan myös itselleni armollinen ja olen kyllä siinä melko hyvin onnistunut. Sen verran voin kuitenkin teille paljastaa, että paljon jäi opeteltavaa vielä tulevillekin vuosille, mutta sitähän se elämä on, kasvamista ja virheistä oppimista. Olen ylpeä itsestäni tällä hetkellä, olen osannut ehkä ensimmäisen kerran elämässäni rauhoittua ennen kuin olen ihan vuoteen pohjalla.
Suosittelen kaikille sitä oman itsensä kuuntelemisen taitoa ja ennenkaikkea sitä, että opitaan hiljentämään se piru siitä olkapäältä huutelemasta. Ainakin silloin, kun on sen aika olla hiljaa. Sekin on opeteltavaa, koska joskushan se on ihan hyvä, että se piiskaa meitä eteenpäin.
Näillä ajatuksilla eteenpäin.
XxX Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti