Tänään tiistaina 21.4. minä täytin jo 37 vuotta. Mihin ihmeeseen tämä aika oikein menee? Ennen tätä päivää sanoin koko ajan, että haluaisin olla vielä nuori, ehkä 18-vuotias. Mutta tänä aamuna, kun heräsin tajusin, miten hienoa on olla juuri 37-vuotias. Olen miettinyt todella paljon mitä kaikkea se elämä on tähän menessä eteeni tuonut. Tapahtumia on ollut todella paljon ja jotenkin enemmän rankkoja kuin hyviä. Äsken minulle soitti ystävä, joka on ollut elämässäni kauan. Meillä voi mennä pitkiä aikoja ettei olla tekemisissä, mutta aina jatketaan siihen mihin jäätiin. No Heli ihana Ihanainen, kuitenkin äsken soitti ja lauloi minulle, Irwinin maailma on kaunis biisiä. Itku silmässä kiitin taas yhdestä ihanasta ihmisestä elämässäni.
Mitä siihen elämään on sitten mahtunut? Liian paljon, jotta kaikkia viitsisi kirjoittaa. Tänään olenkin pohtinut sitä, olenko minä nyt vanha? En minä kyllä ole, olen elämäni parhaassa kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta se tie minkä olen tähän hetkeen kulkenut, on ollut vaativa, mutta erittäin opettava. Kiitollisuus on tullut elämääni vasta viime vuosina. Olen ennen ollut sitä mieltä, että olen niin tai näin niin aina tulee pataan ja pahasti. Pessimisti ei pety koskaan on ollut mottoni jo liian pitkään.
Muutama ihminen ansaitsee kiitokset siitä, että kuuluvat elämääni ja ovat opettaneet minua olemaan juuri tällainen kuin olen. Ensimmäiseni ehdottomasti isäni <3 jolle olen saanut olla prinsessa kaikki elämäni 37 vuotta. Hän on ehdottomasti suurin idolini, jonka omistan, sillä juuri hän on opettanut minulle miten selvitä, vaikka välillä meinaakin olla vaikeaa.
Toisena yhtä tärkeänä äitini. Hän on opettanut minulle, miten ollaan nainen ja pidetään perheestä huolta. Ollut aina tukena ja turvana, vielä aikuisiälläkin. Koskaan ei ole ollut asiaa, joka olisi vaikuttanut meidän väleihimme. Olemme todellakin hyvä tiimi ja olleet monessa toistemme tukena.
Kolmantena tulee mummo. Nyt 95-vuotias teräsnainen on elänyt varmasti kanssa kovan, mutta antoisan elämän. Koskaan en ole kuullut hänen valittavan mistään, vaan aina positiivisuuden kautta on elämästä puhunut. Olisi hienoa saada elää yhtä pitkä ja terve elämä, minkä mummoni on elänyt.
Neljäntenä on ehdottomasti avopuolisoni Urpo, joka on opettanut minulle, että minuakin voidaan rakastaa juuri sellaisena kuin olen. Ja ei, en todellakaan ole mikään helppo ihminen, mutta olen iän myötä tullut paljon lepsummaksi. Hän on kertonut minulle joka päivä meidän yhdessäolomme aikana, miten hieno nainen olen ja miten paljon minua rakastaa. Se, jos mikä on tehnyt huonolle itsetunnolleni ihmeitä. Olen myös oppinut yhteisen taipaleemme aikana itsestäni enemmän kuin koskaan ennen.
Viimeisenä muttei vähäisempänä on paras ystäväni Tanja. Hän on kuunnellut kaikista eniten elämäni itkuja, iloja ja kaikkea mikä vaan mahtuu siihen väliin. Koskaan hän ei ole minua hylännyt, vaikka välillä on ollut vähän raskastakin. Olemme nauraneet yhdessä toisillemme lisää ikävuosia monia ja hänen käsiin voisin luovuttaa vaikka henkeni.
Kaikista tärkein ja kiitoksen ansainnut ihminen olen kuitenkin minä itse. Minä olen noussut aina, kun olen kaatunut, iloinnut silloin kun on ollut sen aika. Mennyt rohkeasti kohti haaveitani ja ottanut suuriakin riskejä. On hienoa olla juuri nyt tässä missä olen. Olen ehkä vähän vanha, mutta onnellinen. Olen saavuttanut juurikin ne asiat mitä minun on kuulunutkin. Olen vasta matkani alussa, on ihanaa olla jo aikuinen nainen, joka ehkä jo henkisestikin on pääsyt murrosiän yli.
Olkaa naiset ylpeitä siitä, minkä ikäisiä, näköisiä ja arvoisia olette.
XxX Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti