Voi luopumisen tuskaa! Olen ehkä pahin suorittaja- tyyppi, vaikka jaksan myös usein valittaa siitä, että joudun hoitamaan kaikki aina itse. Olen aina tottunut tekemään kaikki itse, jos lähden jonkun kaverini kanssa reissuun, niin minä ajan aina. En siksi, että olisin jotenkin parempi kuski, mutta minun vaan täytyy saada ajaa. Ihan sama kotona, jos puhutaan siivoamisesta, ruuanlaitosta tai leipomisesta haluan aina tehdä kaikki itse. Hölmöä, aivan helkkarin hölmöä.
Minulla on kaksi tyttöä niinkuin olen useaan otteeseen kertonut. Tytöt ovat nyt 14 ja 13 vuotiaita ja pystyvät tekemään kotona paljon, jos vaan saavat siihen mahdollisuuden. Olen paljon miettinyt minkä ihmeen takia en antaisi niiden tehdä ruokaa, pestä pyykkiä tai leipoa? Tajusin tässä eräänä päivänä kaksi syytä siihen tai oikeastaan kolme. Ensimmäinen on, että koen olevani turha, menettäväni ne kaikki langat, jotka ovat minun käsissäni. Hei oikeasti Sanna haloo!! Toinen syy on, että tajuan minun pikkutyttöni ovat kasvaneet ja kehittyneet ihan hurjasti, ne pärjäävät jo pitkälle ilman minua. Kolmas vasta ehkä tajuntaani pyrkivä syy on esikoiseni kasvaminen ja tieto siitä, että vuoden päästä hän alkaa suunnitella jo muuttoa omaan kotiin.
Olen siis yrittänyt väen vängällä pitää kaikki kokoajan samanlaisena. En ole antanut lasteni kasvaa minun omassa päässäni ja ottaa vastuuta perheen kotitöistä. Onneksi minulla on niin fiksuja lapsia, että he osasivat aloittaa itsenäistymisen ilman, että äiti ymmärsi sen. Miten se käytännössä meni? Tytöt tekivät kaikkea kun olin töissä tai kipeänä. He laittoivat ruokaa, leipoivat ja mikä parasta siivosivat kaikki jälkensä. Muistan, kun olin koronassa ja menin illalla todella aikaisin nukkumaan. Keittiö jäi kaaostilaan ja ajattelin kauhulla seuraavaa aamua. Heräsin aamulla ja tulin valmiiksi pahalla päällä keittiöön, mutta se oli siisti! Niin siisti, että olin varma käveleväni unissani. Mutta mitä vielä Vanhin tyttöni oli siivonnut kaikki ja vielä käskemättä.
Silloin silmäni ensimmäisen kerran avautui, että he oikeasti pystyvät ja osaavat, jos vaan ymmärrän antaa heille mahdollisuuden. Ja siitä se luopuminen niistä kaikista ohjaksista omissa käsissäni alkoi. Ja älkää luulko ettei tyttöjen ole tarvinnut tehdä mitään. Kyllä vaan heille on kuulunut yläkerran siivous koskien koko yläkertaa ja puiden haku on heidän hommansa. Mutta alakerta on ollut minun valtakuntaani. Nyt uutena juttuna on leipominen, hei en ole leiponut pullaa meillä kotona puoleen vuoteen, vaan tytöt ovat tehneet sen minun puolestani. Ja kaikki onnistuu ja maistuu. Olen oikeasti todella onnellinen, että minulla on aikaa nyt itselleni ja silti arki pyörii.
Maailma muuttuu ja lapset kasvaa, on vaan itse uskallettava kasvaa sen mukana. On luotettava elämään ja annettava se mahdollisuus myös muille. En saa sille mitään, että jonkun ajan päästä lapset lähtevät omiin elämiinsä ja äiti jää kotiin. Se on normaalia, lähdin itsekin 16 vuotiaana ja hyvin ollaan pärjätty. Nyt se vaan osuu omalle kohdalle. Nostin kädet pystyyn tälle elämälle ja luovutin. Aloin luottaa ja nauttia kaikesta siitä hienoudesta mitä se minulle tarjoilee ja onhan minulla fiksut tytöt. Elämä on vaikea laji, mutta hieno matka kun sen oikein oivaltaa.
Ihanaa tätä viikkoa kaikille.
XxX Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti