Meillä ollaan kipeänä todella harvoin. Oksennustauti on se minkä tytöt sairastavat yleensä kerran vuodessa. Toki joskus on flunssaa, mutta sen pahempaa ei ole ollut pitkään aikaan. Mutta nyt se sitten iski kunnon kuumetauti. Nuorimmainen aloitti ja me vanhimmaisen kanssa perässä. Onneksi tytöt pääsivät vähemmällä kuin minä.
Muistelin, että olisin ollut näin kipeä viimeksi silloin, kun opiskelin ammattikorkeakoulussa. Ja siitä on aikaa melkein 15 vuotta. No nyt se sitten iski, oliko se sitten influenssa vai mikä, mutta tautina se oli todella paska. Kuumetta oli 5 päivää ja kokoajan se huiteli yli 38 asteen. Nyt kun kuume on laskenut niin olen miettinyt, että saako äiti sairastaa?
Minä sanoin eilen, kun kuume oli 38 ja vähän yli, että eikö minulla ole oikeutta sairastaa rauhassa? No varmasti olisi, mutta minä ainakin olen sen verran hyväksi opettanut nämä minun lapsokaiseni ja isännän, että mikään ei toimi jos lennonjohdossa on pientäkään ongelmaa. Mutta olen kyllä ihan itse omani opettanut. Muistan aina, kun minä olin pieni ja kipeä niin äitillä oli aina aikaa pitää sylissä ja hoitaa. Tottakai haluan omillekin lapsille samanlaisen muiston. No entäs sitten, kun äiti sairastaa, niin kukas sitä hoitaa?
Odotetaanko meiltä naisilta tänä päivänä liikaa? Vai onko se vaan oman pään sisäistä ajatusta? Naisethan ovat vahvoja, me pystymme keskittymään moniin asioihin yhtäaikaa ja toimimaan, vaikka vähän kolottaakin. No sitten tullaan siihen, että onko siinä mitään järkeä, yrittää aina olla niin kamalan reipas?
Kun on tarpeeksi kipeä, niin silloin tulee mieleen antaa ihan vaan kaikkien muiden hoitaa hommat ja keskittyä ainoastaan paranemiseen. Tai näin ainakin ajattelin, mutta minähän olen pikkasen erilainen kuin järjestään. Olen aina omistanut sellaisen vian, ettei tartte auttaa ja kyllä minä pystyn. Nyt ymmärsin kuitenkin olla menemättä töihin, vaikka se koville ottikin. Olen nyt pohtinut, että mikähän siinä on, että ei voi antaa periksi? Onko se pelkoa kenties siitä, että pelkään olla "tarpeeton"? No tälläkään kertaa en malttanut ihan vaan sairastaa ja antaa olla, vaan pitihän perheelle saada ruokaa.
Onneksi minulla on niin fiksut lapset, että lauantaina he ilmoittivat, että äiti sinä huilaat nyt ja me hoidetaan ruokaa. Pizzaa saatiin sitten koko perhe ja minäkin ensimmäisen kerran 10 vuoteen söin sellaisen. Lauantaista maanantaihin minulla oli sitten täysi vapautus ihan kaikesta. Olen maannut nyt sohvalla ja katsonut telkkaria, mutta alan pikkuhiljaa parantua. Jos itsestä ei ole muuttamaan tapojaan, niin onneksi tytöt pystyivät tekemään sen minun puolesta.
Tämä tauti oli heittämällä pahin minkä muistan itselläni koskaan olleen. Olen aina ollut hyvä sietämään kuumetta ja tein sen tälläkin kertaa. En haluaisi tätä tautia kenellekään. Minut pelasti varmasti hyvä yleiskunto. Sen ansiosta en mennyt ihan hirvittävän huonoon kuntoon ja olenkin siitä todella kiitollinen. Mutta opin sen, että ihan meillä jokaisella on oikeus sairastaa. Opin myös etten ole korvaamaton ja arki pyörii ihan hyvin vaikka en olekaan joka paikassa ja hoida kaikkea. Kova tauti tarvittiin, että minun kova pääni hieman antautui. Nyt ollaan onneksi menossa jo parempaan päin. Toivotaan ettei uutta tautia ole ihan hetkeen tulossa!
Ihanaa viikkoa kaikille.
XxX Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti