En tiedä onko se kevät ja lisääntynyt valo, vai enkö vaan koskaan opi sanomaan ei. Nyt olen viimeisen kuukauden mennyt kuin päätön kana. Aikaiset aamut ja myöhäiset illat alkaa vaatimaan veronsa ja kaikki alkaa pikkuhiljaa suoraan sanottuna vituttaa. Olen kokoajan jäljessä omia aikataulujani, työt kasaantuu, koti alkaa näyttää pyörremyrskyn jälkimainingilta ja olen kokoajan takakireä. Nyt on aika painaa jarrua ja ottaa koppi ennekuin kaikki lähtee ihan lapasesta.
Miksi minulle käy aina tasaisin väliajoin näin? En osaa vieläkään sanoa ei, en osaa keskittyä vaan yhteen juttuun vaan haluan tehdä kaikkea mahdollista. Onko se sitten sitä kuuluisaa suorittamista, suomalaista sisua ja vai kuuluuko se luonteeseeni? En osaa sanoa, mutta se ongelma on ollut minulla koko ikäni tähän päivään asti. Ehkä se on halu hoitaa kaikki itse, ilman apua. Johtuuko se sitten pelosta ettei minua pian kukaan enää tarvitse? Pelosta epäonnistua?
Jos ajattelen asiaa oman työni kautta, niin tunnistan valitettavan monissa asiakkaissa samanlaisia piirteitä. Pitää pystyä hoitamaan työt, koti ja lapset. Sitten pitää pystyä vielä muuttamaan elämäntapansa täydellisesti. Pitää jaksaa panostaa ruokaan, pitää jaksaa lähteä salille tai lenkille, ettei vaan tuota kenellekään pettymystä. Siinä on juuri se virhe mihin itsekin syyllistyn vieläkin, etten tuota kenellekkään pettymystä. Ja ainut kenelle voin sen tuottaa olen minä itse, vain minä vaadin itseltäni niitä asioita, ei kukaan muu. Kun aloitetaan elämäntapamuutos pitäisi muistaa sama asia: vain sinä itse asetat itsellesi tavoitteet, vain sinä olet se, joka vaatii itseltäsi asioita ja ennen kaikkea teet muutoksia vain itseäsi varten.
Minä olen onnellinen, kun jo noin viikon täydellisen pahoinvoinnin ja ahdistuksen jälkeen tajusin tänä aamuna, että nyt on aika painaa jarrua. Muuten minun kanssani ei elä kukaan. Mitä se sitten tarkoittaa, pitkiä yöunia, kalenterin uudelleen organisointi ja ehdottomasti asioista puhuminen. Itseltään ei voi vaatia liikaa, koska seinä tulee vastaan jossakin vaiheessa aina. Sama pätee laihduttamisessa, elämäntapamuutoksessa tai liikunnan aloittamisessa, pienin askelin, opetellen, ei niin, että kaikki on saatava heti. Itselleen pitää olla armollinen, elämän pitäisi olla hauskaa, eikä ahdistavaa. Pitäisi muistaa aina, että vain sinä itse pystyt vaikuttamaan siihen. Vain sinulla on elämäsi avaimet käsissä ja niillä sinä pystyt vaikuttamaan elämäsi kulkuun.
Minun ainakin on opeteltava taas rauhoittumaan ja uskomaan siihen omaan jutttuuni, jotta voin tehdä elämästäni vieläkin paremman ja juuri minun näköiseni. Yksi suurimmista taidoista on myöntää itselleen, ettei kaikkea tarvitse saavuttaa heti, elämässä on monia tahoja, jotka voivat ja haluavat auttaa, ne pitää vaan löytää ja osata ottaa osaksi elämää. Minä en ainakaan ole niin vahva, että pärjäisin elämässäni yksin, tajuan sen joka päivä paremmin.
Toivonkin, että pystyn kehittymään valmentajana juuri sellaiseksi, että osaan etsiä asiakkailleni sopivan lempeät ja toimivat ratkaisut. Haluan opettaa ihmisiä armollisuudessa ja itsensä rakastamiseen juuri sellaisena kuin he ovat. Elämäntapamuutokset olisi hyvä tehdä lempeästi muutoksista nauttien kuin hampaat irvessä kokoajan pienen paineen alla.
Ihanaa tulevaa viikonloppua just sulle <3
xxx Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti