Onko poikkeustila uhka vai mahdollisuus?

Koko Suomi on nyt sekaisin, ruokaa hamsrataan ja vessapaperit on loppu lähestulkoon koko maassa. Kouluja suljetaan ja ihmisiä kehotetaan olemaan kotona. Monessa perheessä tämä aiheuttaa sekaannusta jo ihan arjen pyörittämiseen, rahallisesta tilanteesta puhumattakaan. Minulla on onneksi mahdollisuus hoitaa hommani täältä kotoa käsin ja alussa olevat ryhmät on siirretty syksyyn.

Aluksi minäkin ajattelin, että kotikoulua kuukausi, en jaksa! Joudun muuttamaan ihan kaiken ja keskittymään rauhallisen oppimisympäristön järjestämiseen seuraavat 4 viikkoa. Kävellessäni toissa iltana tajusin minkälainen mahdollisuus se on minulle, lapsille ja ihan koko perheelle. Kalenterista on poistettu lähestulkoon kaikki, nyt ei ole enää mahdollisuutta selittää, että kerkeä on niin kiire. Nyt on se minun kasvunpaikkani vieläkin läsnäolevana äitinä ja samalla varmaan lasten kasvunpaikka.

Päätin ottaa koko tilanteeseen aivan uudenlaisen näkökulman, tämä on meidän suuri mahdollisuus. Kerrankin olla läsnä, antaa aikaa lapsille ihan samallalailla kuin heidän ollessaan pieniä. En voi kehua itseäni siitä, että olen helpoin ihminen muuttamaan omia toimintatapojani saati sitten luopumaan töistäni. Onhan se kuitenkin ainut asia mistä saan rahaa elämiseen. Olin ylpeä itsestäni, kun pystyin muuttamaan ajatukseni positiivisiksi ja tunsin, että tämä koko maailman laajuinen epidemia antaa minulle mahdollisuuden muuttaa hieman elämääni.

Tytöt ovat todella innoissaan jäämässä kotikouluun. Kummallekin on oma tietokone jolla voidaan olla yhteydessä opettajiin ja meillä on selkeät säännöt miten päivät etenee. Nyt meillä on mahdollisuus uudelleen opetella olemaan rauhassa, menemään metsäretkille, koska meillä kaikilla on nyt aikaa. Tytöt ovat päivät koulussa, äiti on kotona hoitaa kotihommat ja kaikki mahdolliset työt mitkä pystyy. Niin miettikää miten iltojen käy? Meillä on aikaa toisillemme. Illat valostuu ja kevättä kohti mennään.

Ehkä luoja oli sitä mieltä, että ihmisillä on liian kiire. He eivät kerkeä elämään elämäänsä. Nauttimaan niistä asioista mitä heillä on. Näkemään sitä rakkautta mitä heidän perheensä on vailla ja haluaa meille antaa. Nyt jokaisella on kasvunpaikka, ottaa se ihan tavallinen arki haltuun ja opetella olemaan kotona. Kotona, jossa ihmisen on aina hyvä olla. Ehkä tämä kriisi myös herättelee meitä siihen meidän omaan hyvinvointiin. Nyt, kun ihmisillä on aikaa, he ehkä huomaavat, miten stressaantuneita he ovat? Ehkä, minä toivon, että tämä kriisi aukaiseen meidän silmiä ja me alamme näkemään elämään ihan uudessa valossa.

Kaikesta selvitään. Meillä alkaa nyt kotikoulun ensimmäinen päivä.

XxX Sanna

Kun kukaan ei usko siihen mitä teet

Miksi aina, jos joku aloittaa jonkun uuden jutun, dieetin tai elämäntapamuutoksen, jollakin on vara arvostella sen epäonnistumista? Tarkoitan tällä nyt sitä, että helposti kuulee asiakkaiden puhuvan, että töissä kaikki tarjoaa pullaa tai mies ei usko, että pystyn olla syömättä ja toi kotiin pitsaa. Miksi? Onko se jonkin asteista kateutta? Minkä takia nykyihmiset odottaa toisten epäonnistumista ja nautii siitä jos niin käy?

Nyt pieni tarina minusta itsestä. Aloitin siis maanantaina dieetin kyllä ihan puhtaan dieetin, jolla olisi tarkoitus saada kaikki ne lomien ja joulun aikaan kertyneet rasvat pois. Heti ihan välittömästi, kun puhuin tästä kotona, kaikki olivat sitä mieltä, että ei onnistu. Jaksat olla viikon ja sitten repsahdat. Mietin, että hei miksi näin ajatellaan? Tajusin, että olen ollut nyt viimeisen kuukauden lomalla vailla mitään kuria ja ajatuksia edes siitä miten paljon herkuttelen. Päätin heti tuossa vaiheessa, että nyt katsotaan kuka viimeksi nauraa. Kaikki ei kuitenkaan ole yhtä kovaluonteisia kuin minä ja monille se ympäristön paine, on se joka lopettaa kaiken ennen kuin se kerkeää edes alkaa.

Minulla ei ole kamalasti ylimääräistä tiedän sen. Minulla ei myöskään olisi mitään pakottavaa tarvetta aloittaa tiukkaa ruokavaliota, mutta minä haluan. En halua olla tällainen kuin nyt olen, haluan voida paremmin ja näyttää paremmalta. Puhuttiin tästä eilen yhden asiakkaan kanssa ja hän sanoi ihan samaa. On todella hankala ylläpitää omia päätöksiä, jos ympäristö kokoajan puskee sinua sivupolulle. Mietitäänpäs asiaa vaikka näin. Maija Meikäläisellä on ollut todella paha kahvileipäaddiktio ja hän on päättänyt aloittaa elämätapamuutoksen ja luopua vaikka päiväkahvilla kaikista kahvileivistä. Korvaamalla ne vaikka omenalla. Työpaikalla hän on puhunut siitä x määrälle työkavereitaan. Muutamat päiväkahvit menee hyvin, mutta sitten kahvihuoneeseen alkaa ilmestyä pullaa, suklaata, pikkuleipiä ja muuta vastaava.

Maija on päättänyt ettei ota.  Työkaverit siihen toteavat "ota nyt, mitä se yksi pala haittaa, eihän se rivi suklaata mihinkään kaada". Ja monesti jos et ota käy niin, että sinulle loukkaannutaan ja voidaan osoittaa jopa mieltä. Miksi me toimitaan näin? Eikö asian voisi antaa olla ja Maijan juoda päiväkahvinsa omenan kanssa ja muut joisivat ihan niinkuin haluavat. Minä olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset tekevät sen tahallaan. Joko siksi, että muutos aiheuttaa pelkoa, siitä pitääkö minunkin jättää pulla pois tai siksi, että he pelkäävät jos Maija pystyykin jättämään pullan pois.

Se jos joku on minusta ihan hullua. Miksei ihmisiä voida tukea tai kannustaa? Onko se joltain pois. Miksei voisi sanoa, että hienoa, kun olet noin sinnikäs. Nostan sinulle hattua, minusta ei välttämättä olisi. Tai miksei voisi olla sanomatta yhtään mitään. Jokaisella on oma tyyli käsitellä asioita, mutta monesti yritykset kaatuvat turhaan paineeseen mikä tulee ulkopuolelta. Tästä kateudesta ja toisten epäonnistumisen nauttimisesta pitäisi päästä eroon ja opetella olemaan toisten puolesta onnellinen. Eihän se ole sinulta pois, päinvastoin voit saada itsekin uusia ideoita omaan elämään.

Minä ainakin ihan kaikkien epäilijöidenkin kiusalla vedän dieettini läpi just niin pilkulleen kuin olen suunnitellut. Katsotaan sitten äitienpäivänä minkälaisia tuloksia olen saanut, vai olenko mitään. Mutta ei kannata kadehtia naapurin mersua, koska ei tiedetä mitä kaikkea sen saaminen on vaatinut. Nautitaan omasta elämästä ja kannustetaan muita aina kun siihen on tilaisuus.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille! Pysykää päätöksissä jos olette tehneet sellaisia.

XxX Sanna

Loman jälkeinen saamattomuus

Television katsominen on minulle normaalissa elämäntilanteessa aivan suoranainen ihme. Nyt loman jälkeen en ole millään saanut kiinni tästä arjesta ja olen ollut enemmän tai vähemmän saamaton. Eilen illalla istuin saunan jälkeen sohvalle ja katsoin Suomen Supernannyä. Tässä jaksossa perheen 3-vuotias tyttö hallitsi omalla kiukuttelullaan koko perheen elämää. Sitä katsoessani tajusin, että se kolmevuotias tyttö on ihan kuin minä tällä hetkellä.

Miksi sitten niin? Kapinoin ihan samanlailla tätä arkeani vastaan nyt kuin se pikkutyttö nukkumaan menoa. Kiukuttelen itselleni, kun en saa mitään aikaiseksi ja sitten annan periksi, ihan niinkuin se äiti eilisessä ohjelmassa. Minun elämääni hallitsee tällä hetkellä saamattomuus ja haluaisin vaan olla, mikään ei oikein huvita. Tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta tarttua mihinkään. Varmaan se johtuu kahdesta lomasta, jotka on tehty kaus ja aikaerosta palautuminen kestää.

Eilisessä ohjelmassa alettiin purkamaan perheen ongelmia tekemällä yhteiset säännöt ja ja opeteltiin miten ne saadaan käytäntöön. Sovituista jutuista ei lipsuta, eikä lapselle anneta periksi, vaikka se elämä olisi miten hankalaa. Olin tyytyväinen, koska olin tehnyt itselleni tarkat suunnitelmat ja tavoitteet tälle keväälle ja olin saanut ne jopa hivenen pyörähtämään käyntiin.

Mietin eilen sitä ohjelmaa katsoessani, että monesti annetaan periksi ja mennään sieltä mistä aita on matalin, niin liikunnassa, ruokailussa, kodinhoidossa kuin lasten kasvatuksessa. On helpompi antaa periksi ja selittää se itselleen jollakin tavalla. Tai antaa sille lapselle lupa katsoa puhelinta, saa olla itse rauhassa. Yksi hyvä esimerkki on antaa itselleen lupa herkutella usein ja paljon selittämällä se, koska olen sen ansainnut tai koska nyt sen verran ottaa päähän, että saan.

On paljon haastavampaa ruveta muuttamaan sitä opittua käytäntöä, ihan niinkuin eilen siinä ohjelmassa. Oli varmasti raastavaa kuunnella, kun lapsi itki sydäntä raastavasti nukkumaanmeno tilanteissa ja olisi tehnyt mieli luovuttaa ja antaa periksi. Ihan niinkuin minä olen tehnyt monta kertaa loman jälkeen, antanut periksi ja jättänyt kotini vaille huolenpitoa. Mitäs sitten tapahtuu, kuin ei annakaan periksi ja sitkeästi vaan tekee niitä juttuja niin kuin on sovittu? Elämä alkaa pikkuhiljaa helpottaa, uudet tavat muotoutuvat rutiineiksi. Ihan niinkuin eilisessä ohjelmassa, tytön nukkumaanmeno helpottui paljon, koska äiti ei antanut periksi. Lapsi oppi, että nukkumaan mennään tietyllä tavalla ja siitä tuli rutiini.

Ihan niinkuin Sanna on päättänyt, että elämään opetellaan takaisin ne asiat jotka oli ennen lomaa. Helppoa se ei ole, koska niinkuin olen aina sanonut jos vaan annan itselleni luvan niin sitten laiskotellaan ja urakalla. Nautin siisteydestä, tietystä rytmistä ja treenistä. Ne asiat on vaan olleet lomalla, nyt on aika kaivaa se oma supernanny esiin ja ottaa härkää sarvista.

Toivotaan, että viikon päästä olen jo lähellä sitä Sannaa, mikä on ollut ennen lomia.

Ihanaa viikkoa sinulle.

XxX Sanna