Rintaani alkaa ahdistaa ja käteni täristä, jos mietin elämääni viitisen vuotta taaksepäin. Elin silloin elämäni ehkä haasteellisinta aikaa, mutta en tajunnut sitä. Olin muka onnellinen ja nautin siitä, että minulla oli paljon ihmisiä elämässäni. Pidin kaikkia ihmisiä ystävänäni, luotin ja kerroin heille kaiken. Samalla kuitenkin olin kokoajan pienessä paineessa, kenen kanssa saatoin tehdä ja mitä. Jos olin yhden kanssa salilla niin toinen möksähti, jos menin yhden kanssa lenkille toinen haukkui jo sen toisen minulle. Menin mukaan siihen älyttömään touhuun, koska halusin miellyttää kaikkia. Mieheni joskus mainitsi minulle asiasta, mutta silloin en uskaltanut hypätä pois kyseisestä oravanpyörästä.
Kun kaikki sitten muuttui nelisen vuotta sitten ja ihmisten todelliset luonteet selvisivät, pääsin pois kaikesta kohtalon saattelemana ja huomasin miten älytöntä koko elämä oli. Olen nyt siinä pisteessä, että minä olen se, jota mollataan ja parjataan ja jonka seuraan ei missään nimessä kannata ajautua tai ainakin loput sinun kaveripiiristäsi suuttuu. Mutta olen niin onnellinen ollessani kaiken sen yläpuolella. Minusta tehtiin kaikessa hiljaisuudesssa kaikkein pahin ja valehtelevin, koska olin siihen tarpeeksi heikko silloin ja annoin periksi. Olen ollut aina kova suustani ja saatan sanoa todella pahastikin, jos minua tarpeeksi suututetaan.
Nykyään minua ei hetkauta, vaikka entiset ”hyvät” ystävät kävelevät kaupassa vastaan ja eivät tervehdi. Minusta on aina tehty helposti kusipää, jota olen monesti nyt miettinyt, että miksi? Kenties luonteen takia, ehkä isäni tai äitini? Nykyään tietenkin mieheni, koska hän sattuu olemaan minua vanhempi ja varakas. On ihanaa lukea ja kuunnella ihmisten panettelua siitä, kuinka minä olen täällä vaan rahan takia. Minähän en voi sydämestäni häntä rakastaa ja olla onnellinen. Saati, että voisin elää omilla rahoilla. Täällähän minä vaan makoilen sohvalla kaiket päivät ja nautin suurien seteleiden huminasta :D
Mutta mietitäänpäs, jos en olisikaan näin vahva. Jos olisinkin jäänyt rypemään siihen, että olen aina jollakin tasolla idiootti teen niin tai näin. Ymmärrän täysin heitä herkkiä ihmisiä jotka masentuvat tai pahimmassa tapuksessa tekevät itselleen jotakin. Tämän päivän ihmiset osaavat olla todella ilkeitä, he saavat muodostaa omat mielipiteensä ja tuoda ne julki, vaikka loukkaisivat toisia tietoisesti. Vaikka minäkin olen luonteeltani vahva, niin olen myös tosi herkkä, pahoitan mieleni monien ihmisten sanoista ja itken välillä kotona lukiessani minusta kirjoitettuja haukkumaketjuja. Sen verran oppinut, että kun itse tietää miten asiat on, se riittää.
Nyt olen joutunut seuraamaan kotona tyttöjen joutumista samanlaiseen myllytykseen. Milloin heille sanellaan miten ollaan, että ollaan kavereita ja jos ei olla niin sitten heitä haukutaan. Monesti kuulen myös haukkumista uuden mieheni tekemisistä, ihan niinkuin tyttöni voisivat vaikuttaa siihen, minkälaisella rekalla meillä ajetaan. Olen puuttunut asioihin rankalla kädellä, opettanut tyttöjäni pitämään puolensa, olemaan välittämättä. Onneksi heille on tullut muutamia kivoja kavereita, jotka tykkäävät heistä heidän itsensä takia. Eivätkä suutu joka asiasta.
Toivon sydämestäni, että kaikki ihmiset osaisivat hypätä pois jos olo alkaa olemaan ahdistava, oli kysymyksessä sitten, työpaikka, parisuhde tai ystävyyssuhde. Tosi ystävät eivät hylkää, usko sinusta mitään paskapuheita tai kadehdi sinua mistään. Se huono energia, mikä kaikesta sellaisesta tulee, heijastuu ihan koko elämään. On vaikea nauttia mistään, kun kokoajan on mietittävä miten joku toinen siihen reagoi. Kun elämässä on suurin osa positiivisia asioita ja tunteita, niin ne vaikeatkin tuntuvat helpoilta.
Arvosta itseäsi ja vaadi itsellesi kunnioitusta, sillä jokaisessa meissä on jotain hyvää ja kaikissa meissä on valtava voima, kun se vaan osataan kaivaa esiin. Muista, että juuri sinä pystyt ihan mihin vaan ja sinun ei tarvitse aina nöyristellä, pyydellä anteeksi olemassaoloasi, koska tangoon tarvitaan aina kaksi.
Ihanaa viikonloppua just sulle <3
XxX Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti